En nyt sen kummempia selittele, vaan laitan tähän suoraan sopivaa musaa ja te pääsette lukemaan. :)

Nightwish - Dead to the World
Nightwish - End of all Hope


****

Hän katsoi samettisen mustaa taivasta, joka oli sinä iltana koristeltu kimaltelevin tähdin, joita kaupunkialueella oli yleensä vaikea nähdä. Tämän jälkeen hän käänsi katseensa kohti kotitaloa ja hymyili. Ikkunoista loisti valo, joten Lilian ainakin oli vielä hereillä, epäilemättä myös lapset olivat kielloista huolimatta hereillä, hän ajatteli ja nousi autostaan.



Richard ei ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen kohti taloa, kun asiat alkoivat vyöryä eteenpäin niin nopeasti, ettei hän jälkeenpäinkään muistanut, mitä oli oikeastaan tapahtunut.
Tienoon täytti jylisevä ääni, joka sattui korviin ja sekuntia myöhemmin jokin valtava voima paiskoi kaiken tieltään, osuen myös Richardiin, joka lensi hyvän matkaa taaksepäin ja tömähti selälleen maahan.


 

Kipu oli niin voimakasta, ettei hän ollut koskaan koko siihenastisen elämänsä aikana moista kokenut ja kaikki muu oli sekavana mylläkkänä. Hänen päälleen satoi roskia ja säleitä talosta, joka oli kadonnut yhdessä tulisessa leimauksessa.
”Lilian… lapset” Richard mumisi ja yritti liikkua, muttei pystynyt, vaan jäi alalleen makaamaan ja ajelehti viimein pimeyteen.


Pimeyttä kesti pitkän aikaa, kunnes se viimein vaihtui harmauteen, jossa hän saattoi erottaa valon ja pimeän. Hän erotti myös tummia hahmoja, jotka tulivat ja menivät. Vähä vähältä harmaus alkoi väistyä ja Richard alkoi olla tietoinen ympäristöstään. Harmauden ja epäselvien värien sekamelska alkoi asettua ja pian hän saattoi todeta joutuneensa harmaanvalkeaan huoneeseen, jossa oli ainakin viisi muuta vuodetta hänen omansa lisäksi. Hän näki vastakkaisella seinällä kolme vuodetta ja parissa makasi hahmo, laitteiden ympäröimänä. Viimeisen vuoteen jälkeen oli harmaanvalkea seinä, jonka puhkaisi iso ruma neliskanttinen ikkuna, jonka jokainen reuna oli tylsästi tasan yhtä pitkä. Ikkunasta ei näkynyt taivasta, vain vastapäinen rakennus, joka oli niin lähellä, että sen samankokoisista ja näköisistä ikkunoista saattoi melkein nähdä sisälle.



Tämän ankean ikkunan molemmin puolin roikkuivat haalistuneet verhot, jotka kenties joskus olivat olleet sinisen sävyiset. Nyt ne olivat haalistuneen vaalean siniharmaat, sillä niitä tuskin oli aikoihin pestykään ja ulkoa tuleva lika oli niihin, kuten myös ikkunaan takertunut ja sai valonkin näyttämään harmaalta.
Richard katsoi sivulle ja näki kaksi vuodetta, jotka sillä hetkellä oli tyhjiä, vain hän oli yksin tällä rivillä. Seuraavaksi muistot alkoivat vyöryä hänen mieleensä ja saivat pulssin kiihtymään, minkä vieressä oleva sydänmonitori heti huomioi ja alkoi piipittää yhä nopeammin.

Richard muisti kovan äänen ja voimakkaan paineen, minkä jälkeen kaikki oli ollut sekavaa, kunnes hän oli joutunut pimeyteen.
’Lilian!’ Hän ajatteli ja yritti nousta istumaan, mutta pitkän tajuttomuuden jäljiltä raajat eivät totelleet. Viimein lujalla tahdonvoimalla hän sai kätensä liikkumaan ja alkoi kiskoa itseensä kiinnitettyjä letkuja irti, jolloin elämää ylläpitävät laitteet alkoivat hälyttää, kuin potilaan tila olisi romahtanut. Richard yritti päästä vuoteelta, mutta jalat eivät suostuneet lainkaan tottelemaan. Viimein hän sai kangettua käsivoimin jalat vuoteen reunan yli. Hän oletti, että jalatkin olivat vain heikot käytönpuutteessa ja yritti nousta seisomaan.


 

Jalkapohjat osuivat kylmälle lattialle, mutta hän ei tuntenut mitään ja lyyhistyi lattialle jalkojen pettäessä hänen allaan. Vasta silloin hän tajusi kunnolla, etteivät jalat todellakaan toimineet ollenkaan.
Käytävältä kantautuivat kiireisten askelten kopina, joka lähestyi ja pian ovi reväistiin voimalla auki. Richard näki valkoiseen takkiin pukeutuneen naisen tulevan puolijuoksua ja pysähtyvän hänen vuoteensa luokse. Lääkäri kumartui katsomaan miestä, joka makasi kasvoillaan lattialla.


 

”Ette te saisi tällä tavoin lähteä liikkeelle.” Lääkäri sanoi ja auttoi hänen perässään tulleiden hoitajien kanssa Richardin takaisin vuoteelle.


 

”Missä… olen?” Richard sai kähistyä, tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä.
”Sairaalassa.” Lääkäri vastasi ja jatkoi jutteluaan. ”Koska te olette hereillä, voi teidät siirtää toiselle osastolle.”

”Kuinka… kauan olen ollut tajuton?” Richard kysyi ja puhuminen joka vielä oli vaikeaa, alkoi hiljalleen sujua.
”Kolme viikkoa.” Lääkäri vastasi ja jatkoi tarkastustaan nopeasti ja tottuneesti.
”Kolme viikkoa.” Richard toisti hiljaa ja mietti mitä tällä välin oli tapahtunut, missä olivat hänen vaimonsa ja lapsensa. ”Onko… tai tiedättekö missä minun vaimoni ja lapseni ovat?” Hän kysyi sitten.
”Perheenne?” Lääkäri kysyi.
”Niin. Vaimoni Lilian Evans ja lapsemme Abligail ja George?” Hän sanoi.
”Valitan, mutta minun täytyy sanoa, etten tiedä.” Lääkäri sanoi, sillä arveli, ettei miehen ollut hyvä kuulla suru-uutisia vielä.
”He olivat kotona, kun…” Richard sanoi ja veti pitkän ja riipaisevan henkäyksen. ”… talomme räjäytettiin.” Hän lisäsi ja painoi katseensa käsiinsä.
”Olen pahoillani.” Lääkäri sanoi hiljaa ja katsoi miestä, joka tuntui sinä hetkenä vanhentuneen kymmenellä vuodella. Surun saattoi nähdä miehen kasvoilta, vaikka tämä yrittikin sitä peitellä.
Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus ja lääkäri suoritti tarkastuksen loppuun, minkä jälkeen hoitajat kuljettivat Richardin toiselle osastolle.
Vielä viikon hän makasi alallaan, kytkettynä sydänmonitoriin, sillä lääkäri halusi varmistua, ettei hän enää vaipuisi tajuttomuuteen. Letkuruokinta oli lopetettu, vain tippa oli yhä paikallaan.
Vähitellen hän alkoi olla paremmassa kunnossa, mutta kävelemään hän ei pystynyt. Hänen selkänsä oli murtunut pahasti ja luunsirut olivat vahingoittaneet selkäydintä alaselässä niin pahasti, että alaraajat olivat halvaantuneet.
Siellä täällä tosin oli alueita, jossa oli tuntoa, mutta enimmäkseen jalat olivat vain hyödyttömät liha- ja luukasat, joilla ei tehnyt mitään. Ainoa hyvä puoli oli se, ettei toisen jalan murtumaan sattunut lainkaan.

Viikkoa myöhemmin, juuri ennen päivittäiseksi muodostunutta kuntoutusta, saapui talon räjähdystä tutkiva komisario Westwood keskustelemaan hänen kanssaan ja ottamaan samalla ylös hänen lausuntonsa.
Hoitaja vei Richardin pieneen harmaan valkeaan huoneeseen, jossa oli kauhtuneet vaaleat verhot harmahtavan pienen ikkunan edessä. Huoneen kalustus oli niukkaa, sillä yhdellä seinällä oli yksi ankean valkea kaappi, ikkunan edessä pöytä, samaa sävyä kuin muukin huone, sillä erolla vain että pöydän jalat sentään olivat vaalean puun sävyiset. Pöydän ympärillä oli pari tuolia, joita Richard ei tarvinnut, sillä hän istui pyörätuolissa.
Toisella tuolilla istui komisario, joka hoitajan ja Richardin tullessa huoneeseen nousi seisomaan.
”Huomenta ja anteeksi tämä huono ajankohta, herra Evans.” Komisario Westwood sanoi asialliseen sävyyn.

”Ette tulleet yhtään huonoon aikaan, sillä mitään muuta minulla ei enää olekaan kuin aikaa.” Richard vastasi tyynesti. ”Te lienette komisario Westwood.” Hän lisäsi.
”Olette oikeassa herra Evans, vai sanoisinko Tohtori Evans.” Komisario sanoi ja istuutui tuolilleen, hoitajan kadotessa käytävälle ja sulkiessaan oven perässään.
”Niin.” Richard myönsi ja katsoi jonnekin komisarion ohitse.
Tämän pienen esittelyntapaisen jälkeen komisario kävi käsiksi työhönsä ja jututti Richardia, joka kertoi sen minkä muisti tapahtuneesta, mikä oli oikeastaan hyvin vähän.



”Tahtoisin kysyä, oliko teillä kenties velkaa?” Komisario kysyi sitten.
”Velkaa? Ei ollut. Miten minun raha-asiani liittyvät tähän?” Richard kysyi hivenen ärtyneenä.

”Anteeksi, tämä on vain vakiomenettelyä, sillä haluamme käydä kaikki mahdollisuudet läpi.” Komisario vastasi ja katsoi Richardia tiukasti.
”Vai niin.” Richard murahti. ”Raha-asiani ja vaimoni raha-asiat ovat… olivat kunnossa. Eikä minulla ole koskaan ollutkaan syytä tehdä pahaa perheelleni. Rakastan vaimoani ja lapsiani, en koskaan voisi kuvitellakaan vahingoittavani heitä.” Hän lisäsi ja katsoi komisariota silmiin.
”Aivan, aivan.” Komisario sanoi ja kysyi sitten. ”No tiedättekö sitten ketään, jolla olisi mitään teitä, tai teidän vaimoanne ja perhettänne vastaan?”
”Ei, en tiedä. Tai odotas, olen saanut muutaman puhelin soiton ja soittajan sävy oli hivenen uhkaava.” Richard sanoi ja muisti miehen, joka oli halunnut tietää vähän turhankin paljon hänen työstään laboratoriossa.
”Mitä hän teistä halusi? Uhkailiko hän suoranaisesti henkeänne?” Komisario kysyi nyt kiinnostuneena.
”Hän halusi tietää työstäni, vähän liikaakin. Eniten häntä kiinnosti se mikä minulla on ollut työn alla laboratoriossa.” Richard vastasi. ”Ja ei, hän ei suoranaisesti uhannut minun tai perheeni henkeä, mutta äänen sävy ei minua juuri miellyttänyt, enkä kumpaisellakaan kerralla suostunut keskustelemaan asiasta enempää, vaan lopetin puhelun.”
”Aha.” Komisario mumisi ja kirjoitti muistiinpanoja vihkoonsa. ”Saanko udella, että mitä te sitten teette, kun se saa tuntemattoman kiinnostuksen osakseen?” Hän kysyi sitten.
”Sitä en voi valitettavasti kertoa.” Richard sanoi.
”Miksi ette?” Komisario kysyi.
Richard oli vaiti. Hän ei tiennyt mitä sanoa, vain sen ettei halunnut laverrella työn alla olevasta seerumista kenellekään, etenkään nyt kun joku jo oli siitä kiinnostunut. Hän pelkäsi, että jos tietoa pääsisi leviämään enemmän, voisi joku yrittää varastaa aineen ja seuraukset olisivat sen jälkeen tuhoisat. Eikä asiaa ainakaan auttanut, että hänen kehittelemänsä vasta-aine oli vieläkin kesken ja testaamatta ihmisiin.
”Hyvä on.” Richard sanoi viimein hiljaa. ”Minä yritin luoda lääkkeen, joka auttaisi vaikeasti sairaita, kuten syöpä- ja aidspotilaita, mutta sainkin aikaiseksi jotakin paljon vaarallisempaa, joka väärissä käsissä saattaa aiheuttaa suurta tuhoa.” Hän kertoi.
”Tuhoa?” Komisario toisi.
”Niin. Se kyllä parantaa kaiken, mutta myös muuttaa kohteensa joksikin eläimelliseksi olennoksi, joka tappaa kaiken, oli se sitten omaa perhettä tai tuntemattomia. Olen yrittänyt tehdä siihen vasta-ainetta, mutta vielä en ole onnistunut. Muutaman kokeen olen tehnyt rotilla, mutta ne menivät kauhistuttavalla tavalla pieleen ja kaikki laboratorion rotat piti tuhota, sillä lääke tai oikeammin tauti oli levinnyt niihin kaikkiin kahden vuorokauden sisällä, eikä vastalääke tehonnut.” Richard kertoi. ”Koetta en päässyt kokeilemaan uudelleen, sattuneesta syystä.” Hän lisäsi.
”Tuo mitä kerroitte, on vakava asia ja aine olisi tuhottava mitä pikimmin.” Komisario sanoi.
”Toistaiseksi kaikki on hyvin ja tuo aine hyvässä tallessa, paikassa jota en aio teille ilmaista, sillä siihen ei pidä mennä noin vain koskemaan. Hoidan asian itse kunhan pääsen täältä pois.” Richard huomautti. ”Nyt haluaisin tietää, miten on perheeni laita, sillä heistä en ole vielä kuullut mitään.” Hän lisäsi.
”Teidän perheenne.” Komisario sanoi hitaasti. ”Niin, talonne raunioista löytyi kolme ruumista, joista kaksi on yhä tunnistamatta, koska ruumiit ovat pahoin palaneet ja räjähdys niitä runnellut. Mutta…” Hän puhui ja valitsi sanansa tarkoin.
”Mutta mitä?” Richard henkäisi ja tunsi miten sydän takoi rinnassa. Hän tiesi jo mitä oli tulossa, ennen kuin komisario sitä ehti sanoa. Silti viimeiseen asti hän yritti toivoa ihmettä.
”Mutta siitä huolimatta yksi tunnistettiin, nimittäin teidän vaimonne, Lilian Elisabeth Evans.” Komisario sanoi. ”Otan osaa teidän suruunne.” Hän lisäsi hiljaa.
”Lily.” Richard sanoi tukahtuneeksi ja puristi sormensa nyrkkiin. Hän käänsi katseensa kohti komisariota ja kysyi. ”Entä George ja Abligaile?” Hän kysyi hiljaa ja yritti nielaista palan, joka oli noussut kurkkuun.
”Me emme ole vielä löytäneet, mutta pahoin pelkään, että nuo kaksi muuta ruumista, joita emme ole tunnistaneet, olisivat teidän lapsenne.” Komisario sanoi ja katsoi Richardia osaaottava ilme kasvoillaan.
Richard oli vaiti, oli kuin hän olisi kuullut komisarion sanat jostakin kaukaa. Hän katsoi ahavoitunutta poliisia ilmeettömin kasvoin ja hyvästeli tämän poissaoleva katse silmissään. Komisario ei sanonut mitään, sillä näki että tieto perheen kuolemasta oli ollut Richardille valtava isku.
”Olen pahoillani ja otan osaa teidän suruunne.” Komisario sanoi ja puristi kevyesti Richardin hartiaa mennessään tämän ohitse.





Richard ei vastannut, vaan tuijotti yhä eteensä, kuin ei vielä olisi uskonut kuulemaansa, vaikka sisimmässään hän tiesikin, että jotakin tällaista oli tapahtunut. Hän kuuli oven painuvan kiinni takanaan ja vasta silloin hän viimein tajusi tapahtuneen ja se iski hänen sydämeen lujasti. Ensimmäinen nyyhkäys karkasi hänen huuliltaan ja kyynel vierähti hänen poskelleen, jossa se kimmelsi hämärässä sähkövalossa, ennen kuin vieri alas.



Tuo kyynel sai seuraa uusista kyynelistä, jotka juovittivat nyt miehen kasvoja. Alas painuneet hartiat nytkähtelivät hienoisesti nyyhkäyksien mukana.

Kyynelille ei tuntunut olevan loppua ja hänestä tuntui, että jokin menisi rikki hänen sisällään. Pitkän ajan kuluttua, itku viimein tyrehtyi ja hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut liikkua paikaltaan, vaan tuijotti ilmeettömästi ikkunasta aukeavaa harmaata maisemaa. Hän ei edes huomannut kun hoitaja saapui paikalle, viedäkseen hänet jokapäiväiseen fysioterapiaan.
Hoitaja näki muutoksen Richardissa ja näki tämän itkeneen.
”Oletteko kunnossa?” Hoitaja kysyi, mutta mies ei vastannut mitään, vilkaisi vain lyhyesti ja käänsi sitten kasvonsa pois hoitajasta.
”Olen, ei minulla ole hätää.” Richard vastasi sitten hiljaa ja antoi hoitajan viedä hänet fysioterapiaan, jota lääkäri oli hänelle määrännyt.

Richard ei enää pahemmin puhunut kenenkään kanssa, vaan halusi olla omissa oloissaan. Näin kului pari viikkoa, kunnes hän eräänä aamuna havahtui johonkin. Oli vielä pimeää ja muut osastolla olevat nukkuivat vielä. Vasta silloin hän tajusi, että oli hiljaista, hyvin hiljaista, eivät edes mitkään laitteet pitäneet ääntä. Jopa tavallisesti hiljaista hurinaa pitävä ilmastointi oli ääneti. Hän saattoi kuulla huoneessa nukkuvien tasaisen hengityksen.
Äkkiä tuon syvän hiljaisuuden rikkoivat kiireiset juoksevat askelet, jotka lähestyivät. Jostakin kaukaa kuului vaimeaa huutoa. Varovaisesti hän nousi istumaan ja katsoi ympärilleen ja huomasi, ettei pelkästään hänen osastonsa ollut pimeä, vaan myös käytävä, sillä oven alta ei pilkottanut valoa. Hän katsoi ikkunaan ja näki että vastapäinen talo oli kokonaan pimeänä, jokainen ikkuna oli aivan mustana, kun yleensä niistä loisti valo öin ja päivin.
Oliko tullut jokin paikallinen sähkö katkos, vai mitä oli tekeillä, hän ajatteli ja samalla ovi reväistiin kiireellä auki. Hetkeä myöhemmin Richardille hyvin tuttu ääni kysyi; ”Isä, oletko täällä?”
”George?” Richard kysyi hämmästyneenä ja ilahtuneena.
”Isä!” Ääni huudahti ja tumma hahmo juoksi hänen vuoteelleen.
”George odota!” Kuului toinen ääni ja äänen omistaja juoksi Georgen perässä.
”Abby?” Richard sai sanotuksi ja tunsi miten kyyneleet alkoivat vieriä jälleen hänen poskilleen.
”Isä, miten voit?” Kuului Abbyn ääni pimeydestä.
”George, Abby. Miten tämä on mahdollista?” Richard kysyi ja pyyhkäisi kyyneleet pois kasvoiltaan.
”Isä ei ole aikaa selittää.” George sanoi ja mietti miten kertoa ulkona riehuvasta tuhosta.



”Mitä oikein on tekeillä?” Richard kysyi, sillä arveli pimeyden ja syvän melkeinpä häiritsevän hiljaisuuden liittyvän asiaan.
”Se kaikki alkoi sen räjähdyksen jälkeen.” George aloitti. ”Pari poliisia tuli kyselemään jotakin äidiltä. Me näimme heidän tulonsa, mutten jäänyt kuuntelemaan, vaan livahdin ikkunastani ulos. En tiennyt, että Abby, seurasi minua, ennen kuin hän ilmaantui bussipysäkille. Koskaan emme ehtineet keikkapaikalle bändiä kuulemaan, kun kuulimme pamahduksen ja näimme miten talo ikään kuin hajosi hammastikuiksi. Emme kuitenkaan uskaltaneet tulla katsomaan, miten oli käynyt, vaan päätimme pysyä piilossa. Ajattelimme ensin, että niillä poliiseilla olisi ollut jotakin osuutta asiaan, mutta nyt tiedämme, että joku muu siinä oli takana. Emme uskaltaneet tulla tännekään, kun pelkäsimme, että joku yrittäisi vieläkin tehdä meille jotakin.
Kuuntelimme uutisia milloin voimme ja silloin alkoi vähä vähältä tulla uutisia omituisesta epidemiasta milloin missäkin. Minä seurasin eri medioita ja huomasin, että pian nämä epidemiat alkoivat tulla pääpuheen aiheeksi. Nyt pari päivää sitten kaikki tiedotusvälineet vain pimenivät, eikä mistään ole kuulunut mitään. Hakiessani ruokaa meille kaupungista, huomasin, että kaupungissa vallitsi kaaos ja päätin, että nyt oli aika tulla luoksesi.” Hän kertoi.
”Kaaos?” Richard kysyi ja alkoi aavistella pahaa. ”Oletteko kunnossa?” Hän kysyi vielä.
”Ollaan.” Abby vastasi ja uskaltautui sytyttämään mukanaan tuomaansa taskulamppuun valon. Tuossa valossa Richard ehti nähdä, miten George yritti vetää paitansa hihoja niin, ettei käsivarsia näkisi. Mutta Richard ehti nähdä ilkeän puremajäljen tämän kädessä ja pahat aavistukset vain kasvoivat.
”George, oletko varmasti kunnossa?” Richard tiukkasi pojaltaan.
”Olen.” George vastasi, mutta nähtyään isänsä kasvoilla ankaran ja huolestuneen ilmeen hän lisäsi. ”Hyvä on, joku hullu ehti puraista minua, mutta toistaiseksi olo on hyvä. Käteen vain sattuu vähän.”
”Hemmetti, meidän on päästävä laboratoriolleni mahdollisimman nopeasti.” Richard sanoi ja paiskasi peiton syrjään. ”Te saatte auttaa minua, sillä jaloistani ei tällä hetkellä ole mihinkään.” Hän huomautti ja kiskoi käsin jalkansa vuoteen reunan yli.
”Miksi meillä on kiire?” Abby kysyi.
”Siksi, että jos veljesi on saanut tartunnan, ei kestä kovinkaan kauaa, kunnes hän muuttuu ja silloin hän ei tunne meitä enää, emmekä me häntä.” Richard vastasi ja huokaisi syvään. Hän pelkäsi lastensa puolesta enemmän kuin koskaan, sillä ei halunnut, että näiden elämä päättyisi juuri kun hän oli saanut heidät takaisin. Heillä olisi vielä elämä edessään, sillä vastahan George täytti 17 ja Abby 15.

George auttoi isänsä pyörätuoliin ja he olivat jo menossa ovelle, kun ovi reväistiin auki sellaisella voimalla, että se oli irrota saranoistaan. Puinen ovenkamana ritisi ja valitti, muttei kuitenkaan vielä hajonnut, vaikka olikin joutunut äärimmäiselle rasitukselle.
Käytävään oli syttynyt himmeä hätävalaistus, jonka suomassa valossa nuo kolme näkivät epämääräisen hahmon hoippuvan oviaukosta huoneeseen ja jäävän paikalleen.