Tässä tulee, nyt toinen osa, jonka vihdoinkin sain aikaiseksi tehdä. Tämän tekeminen on ollut erittäinkin haastavaa.
Erityiskiitos osaan hissikohtauksen luomisesta Nuubialaiselle Prinsessalle, olet mahtava kirjoittaja.
Nyt juuri mielessäni ei ole sopivaa kuuntelu musaa, mutta saattanen myöhemmin laittaa, jos jokin hyvä putkahtaa mieleeni.

****

He kuulivat hahmon karhean hengityksen ja toisen äänen, eläimellisen, kuin tuo jokin olisi haistellut ilmaa. Nuo kolme eivät uskaltaneet liikahtaakaan paikaltaan ja viimein tuo hoippuva hahmo kääntyi kuin lähteäkseen ja sen jaloista lähti karmiva, laahaava ääni.


George, Abby ja Richard eivät ehtineet huokaista helpotuksesta, kun yksi osaston jakaneista potilaista havahtui unestaan ja hahmon nähtyään alkoi huutaa kauhuissaan. Hahmo käännähti ja syöksähti yllättävän nopeasti kohti vuodetta. Kuului karmea rääkäisy, joka katkesi kuin veitsellä leikaten rusahtavaan ääneen. He saattoivat kuulla vielä epämääräisen korinan potilaan suunnalta, sekä repimisääniä, kun tuo olento repi vielä hädin tuskin elossa olevasta miehestä lihaa.


Melu oli herättänyt loput kolme potilasta, jotka tajusivat olla hiljaa.


”Meidän on päästävä ulos.” Richard sai kähistyä ja yritti olla kiinnittämättä olennon huomiota itseensä.
”Entä muut?” Abby kuiskasi ja yritti olla kuuntelematta ääniä, jotka kuuluivat olennon syödessä, sillä sitä se epäilemättä teki.
”En tiedä, mutta emme voi jäädä tähänkään, sillä epäilen, että noita on lisää.” Richard sanoi hiljaa ja toivoi, ettei ruokaileva olento saisi seuraa muista kaltaisistaan.


Äkkiä hiljaisuuden rikkoivat vaimeat askeleet, kuin niiden omistaja olisi yrittänyt liikkua mahdollisimman hiljaa. Pian askelet olivat ovella ja he näkivät hämärässä valossa tumman hahmon ovella. Se ei ollut samanlainen kuin tuo onnettoman potilaan kimppuun hyökännyt, vaan selkeästi ihminen. Tämä uusi hahmo astui varovaisesti sisälle, yrittäen olla kiinnittämättä huomiota itseensä.



Sekuntia myöhemmin huoneessa kuului kaksi laukausta, yllättynyt äännähdys ja tömähdys, kun olento kaatui kuolleena lattialle.





”Oletteko kunnossa?” Kuului ääni, jonka Richard tunsi.
”Niin hyvässä kuin mahdollista, komisario Westwood.” Richard vastasi toinnuttuaan. ”On parasta lähteä liikkeelle pikimmin, sillä kohta täällä kuhisee noita piruja.” Hän lisäsi, sillä oli kuullut käytäviltä uusia laahaavia askelia.
”Olen samaa mieltä kanssasi, Tohtori Evans.” Westwood vastasi.



Enempää he eivät puhuneet, vaan potilaat sekä Evansit, suuntasivat ulos osastolta, Westwoodin johdolla.
”Meidän on oltava äärimmäisen varovaisia.” Westwood muistutti, eikä lakannut hetkeksikään tarkkailemasta ympäristöä.


Nyt he ainakin olivat päässeet käytävään, mutta vielä oli päästävä pois rakennuksesta ja toiselle puolelle kaupunkia, missä Richardin laboratorio sijaitsi.
He etenivät käytävää pitkin varoen ja säpsähtivät jokaisesta pienestäkin äänestä.



Jostakin kuului vaimeaa kirkunaa, joka katkesi kuin veitsellä leikaten. Jokainen yritti sulkea korvansa noilta kauhun huudoilta, jotka kertoivat meneillään olevasta teurastuksesta. Viimein käytävä päättyi oviin, joista pääsi hissiaulaan. Westwood kurkisti varovaisesti ovesta, mutta veti sen melkein heti kiinni, sillä siellä oli useampi tuollainen olento ja vihreässä hätävalaistuksessa, hän oli näkevinään suuren tumman lammikon keskellä aulaa, epäilemättä verta ja siitä erkani useita verisiä jalanjälkiä. Lammikon keskellä makasi pahoin runneltu ruumis ja yksi tuollainen olio oli sen kimpussa.


”Umpikuja. Tätä tietä emme pääse päätymättä noiden pirujen aamiaispöytään.” Westwood sihahti ja katsoi jotakin, estettä, joka hidastaisi noita hirvittäviä olentoja, niin että he itse pääsisivät pakoon.
”Hemmetti.” Richard manasi ja toivoi voivansa jättäytyä, sillä tiesi hidastavansa muiden kulkua. Mutta se tosiasia, että häntä tarvittiin vasta-aineen valmistamiseen, esti häntä tekemästä sitä.
”Täytyy etsiä toinen tie ulos tai jotenkin saada nuo tuolla toisaalle.” Westwood sanoi ja mietti jo ankarasti miten menetellä, etenkin kun osa noista olioista yritti päästä ovesta, jonka hän oli salvannut parhaansa mukaan.


Kuului voimakas räsähdys, kun paksu turvalasi antoi periksi ja aukosta työntyi verinen ihmismäinen ryhmyinen käsi, jossa oli terävät, koukkuiset petolinnun kynnet. Tuo kammottava raaja huitoi ilmaa ja yritti osua tuoreeseen ihmislihaan, jonka tuon käden omistaja haistoi olevan salvatun oven toisella puolella.
Abbyltä, pääsi tahaton tukahtunut parahdus ja hän astui kauemmaksi ovesta, kuten muutkin.


”Paskat.” Westwood murahti, sillä tiesi ettei ovi kauaa pidättelisi noita olioita. ”Paras lähteä liikkeelle ja nopeasti.” Hän lisäsi ja ampui lasissa olevasta aukosta päänsä tunkenutta kauhistuttavaa olentoa sen verenkarvaisten silmien väliin. Punainen hehku sammui olennon silmistä ja se jäi aukkoon retkottamaan, veren noruessa hitaasti pienestä luodinreiästä.
”Jessus.” Richard mumisi, sillä näki että olento oli joskus ollut ihminen. Sillä oli yhä yllään nyt vereen tahriintunut valkoinen lääkärin takki.
”Lähdetään, tuo ei varmasti ole yksin.” Westwood huomautti.
”Onko tuo ollut ihminen?” Yksi potilaista kysyi.
”On.” Richard vastasi ja toivoi ettei olisi milloinkaan luonut koko ainetta. Nuo olennot olivat selkeästi jotain pirullisia irvikuvia ihmisistä.
”Mitä heille on tapahtunut? Miksi he ovat tuollaisiksi muuttuneet?” Samainen potilas kysyi.
”Mahdollisesti jonkinlainen mutaatio.” Richard huokasi ja mietti uskaltaisiko vielä ilmaista olevansa vastuussa tapahtuneesta, sillä hänhän sen aineen oli luonut, joka tämän oli aiheuttanut.

Vaan miten ihmeessä tämä oli tapahtunut, sillä hän oli mielestään ollut huolellinen aineen kanssa, huomattuaan, sen karmeat seuraukset tuon epäonnistuneen kokeen jälkeen. Joko rotista ei ollutkaan kaikki tuhoutunut, vaan osa karannut tai sitten joku oli päässyt aineeseen käsiksi ja oli päästänyt helvetin irti. Olisi pitänyt tuhota se aine rottien kanssa, hän ajatteli.


”Mutaatio?” Danieliksi esittäytynyt potilas ihmetteli.
”Niin, en oikein itsekään tiedä, vain sen että se tarttuu puremasta ja madollisesti muillakin keinoin ja muuttaa uhrinsa hyvin nopeasti tuollaiseksi tunteettomaksi olennoksi. Toiset nopeammin, toiset 48h sisällä. En tiedä itsekään miksi se menee niin.” Richard vastasi.
”Tepä tiedätte paljon.” Daniel sanoi toteavaan sävyyn.
”Jaarittelu sikseen, olemme tässä helppo saalis, joten ehdottaisin että lähtisimme liikkeelle.” Westwood keskeytti, sillä tiesi ettei Richardin ollut hyvä ilmaista tehneensä aineen, joka aiheutti tällaista tuhoa, sillä muutoin tälle voisi käydä ikävästi ja vasta-aine jäisi tekemättä.


Syvän hiljaisuuden vallassa tuo pieni ryhmä kääntyi aulan ovilta ja suuntasi kulkunsa toisaalle löytääkseen paremman reitin ulos.



Kesken matkan kulman takaa juoksi valkoiseen takkiin pukeutunut nainen, joka melkein kaatoi Westwoodin törmättyään tähän. Heti perään suhahti olio, jonka matka päättyi kahteen tarkoin tähdättyyn laukaukseen.


”Oletteko kunnossa?” Hän kysyi ja katsoi naista, jonka kasvot olivat kauhusta kalpeat.
”Olen.” Nainen sai vastattua.



”Eihän teitä ole purtu?” Richard kysyi heti.
Westwoodin tutki ammustensa tilannetta ja totesi, ettei sillä pärjäisi kovinkaan pitkään.
”Mitä? Ei.” Nainen vastasi. ”Miksi sen halusitte tietää.”
”Hyvä, sitten teillä ei ole hätää.” Richard sanoi huojentuneena ja muisti sitten poikansa ja vilkaisi tätä sivusilmällä. Tämä näytti yhä aivan normaalilta.
”Miten niin?” Nainen kysyi.
”Te ette ole saaneet tartuntaa.” Richard sanoi. ”Ah ja suokaa anteeksi töykeyteni, olen Tohtori Evans, joskaan en juuri nyt harjoita ammattiani sattuneesta syystä.” Hän lisäsi sitten.
”Olen tohtori Brever, Lisa Brever.” Nainen vastasi hämmentyneenä.
”Hauska tutustua tohtori Brever, mutta meillä ei ole aikaa jäädä tähän. Tietäisittekö te mistä täältä pääsee ulos, sillä hissiaulasta ei ole juuri nyt menemistä.” Richard sanoi kohteliaasti.
”Ulos, niin, meidän on mentävä henkilökunnan tilojen kautta, jollei sitäkin ole vallattu.” Lisa vastasi ja alkoi tajuta tilanteen vakavuuden.
”Hyvä.” Westwood sanoi tyytyväisenä ladatessaan asettaan. Hänellä olisi enää pari lippaallista, eikä sillä pötkittäisi pitkällekään.
”Minä aivan unohdin, kiitos.” Tohtori Brever sanoi. ”Se joka minua jahtasi, oli ennen Tohtori Green. Yksi tuollainen puri häntä, kun me pakenimme ja pian hän muuttui, se tapahtui melkein silmissä ja pian hän jahtasi minua, kunnes törmäsin teihin.” Hän kertoi ja vasta silloin kuumat kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen.
”No nyt olette ainakin toistaiseksi turvassa.” Westwood lohdutti. ”Se reitti ulos jos saan pyytää.” Hän lisäsi.
”Toki. Seuratkaa minua.” Tohtori Brever pyysi ja johdatti heidät pois pääkäytäviltä, pienemmälle käytävälle, josta pääsi henkilökunnan puolelle, missä tuntui olevan aavemaisen hiljaista. Ketään ei näkynyt, vain himmeä hätävalaistus loi varjoja huoneiden nurkkiin ja sai pienen ryhmän varuilleen.

Äkkiä erään pukuhuoneen ovi reväistiin auki sellaisella voimalla, että se lähti saranoiltaan ja rämähti kaikuvasti lattialle. Pieni ryhmä ei jäänyt odottamaan sitä mikä sieltä oli tulossa, vaan jatkoivat matkaa. Yksi potilaista kompastui johonkin ja lensi kasvoilleen lattialle. Hän ei ehtinyt takaisin jalkeille, kun tuon kauhistuttava olento oli hänen kimpussaan ja raateli terävin kynsin selkää. Kauhun ja tuskansekainen rääkäisy karkasi naisen huulilta ja kaikui kammottavasti muuten niin hiljaisessa tilassa, kunnes vaimeni kammottavaksi korinaksi.


”Voi helvetti.” Westwood älähti, mutta tiesi, ettei tuon poloisen hyväksi voinut enää tehdä mitään. ”Parasta joutua eteenpäin, minulla ei ole enää paljoakaan patruunoita jäljellä.” Hän sanoi ja alkoi itsekin hiljalleen tuntea pelkoa ja tajusi, ettei tilanne ollut enää hänen hallinnassaan. Ei ollut koskaan ollutkaan.


George puristi sisarensa olkaa rohkaisevaksi, vaikkei tuntenut itseäänkään yhtään sen rohkeammaksi, etenkin kun tiesi, ettei hänellä olisi kovin paljoa aikaa, kunnes muuttuisi yhdeksi tuollaiseksi hirviöksi ja tuhoaisi itselleen kaiken rakkaan. Hän päätti, että jos siihen tultaisiin, tappaisi hän itsensä, mikäli ehtisi ennen kuin viimeinenkin järjenhiven katoaisi ja hän tuntisi vain järjetöntä lihan himoa. Ei, hän ei halunnut tappaa niitä, jotka vielä perheestä olivat jäljellä.


”Isä onnistuu kyllä.” Abby kuiskasi veljelleen, joka nyökkäsi, vaikkei näyttänytkään vakuuttuneelta.
”Varmasti, jos me vain pääsemme täältä ensin pois.” George vastasi, vaikka epäili sitä itsekin.


Richard kuuli lastensa keskustelun ja päätti että löytäisi parannuksen, vaikka se veisi hänen oman henkensä.
Kaksi muuta potilasta, Daniel Ellison ja Mary Bones, kulkivat hiljaisina eteenpäin ja toivoivat, etteivät enää törmäisi noihin demonin näköisiin olentoihin.


Pian he saapuivat pieneen aulaan, josta pääsi alas ja ylöspäin sekä portaita pitkin, että hissillä.
Oli selvää, ettei Richard päässyt portaita pitkin alas, eikä kukaan voinut ottaa häntä kantaakseenkaan, sillä eteneminen olisi siinä tapauksessa ollut aivan liian hidasta. Niinpä he jäivät odottamaan hissin saapumista kerrokseen, mikä tuntui kestävän ikuisuuden. Jokainen vilkuili ympärilleen aistit valppaina ja säpsähtelivät pienistäkin äänistä.
Viimein hissi oli kohdalla ja he saattoivat astua siihen, Richard rullaten pyörätuolillaan.

Hissi lähti liikkeelle pehmeästi ja matka alas alkoi. Sitä vain ei kestänyt kauaa, sillä äkkiä hissi pysähtyi kerrosten välille ja se vähäinenkin valo pimeni. Pieni ryhmä oli nyt pienessä ahtaassa ja pimeässä tilassa. Oli painostavan hiljaista, kunnes äkkiä kuului voimakas tömähdys, joka sai hissin nytkähtämään voimakkaasti, jonkin osuessa hissin kattoon.
”Mitä se oli?” Tohtori Brever kysyi hermostuneena ja tunsi miten paniikki alkoi hiljalleen kasvaa. Hän ei ollut koskaan pitänyt pimeistä, ahtaista ja lukituista paikoista.
Juuri kun hänestä tuntui, ettei hän kestäisi enää, hän tunsi jonkun pujottavan kätensä hänen käteensä.


”Tuntuuko nyt paremmalta?” Richard kysyi hiljaa, vaikka hän itsekin tunsi olonsa epämiellyttäväksi tässä säilykepurkissa, joka oli jämähtänyt jonnekin maan ja taivaan väliin.
”Vähän.” Tohtori Brever vastasi hiljaa, eikä vetänyt kättään pois, vaan päinvastoin puristi lujasti Richardin kättä.


Hetkellinen hiljaisuus rikkoutui, kun tuo katolle tömähtänyt jokin alkoi hakata täysin voimin kattoa ja repiä rakenteita päästäkseen käsiksi lihaan.


"Mistä pirusta se tuonne pääsi?"Westwood älähti ja tähtäsi kattoa, valmiina ampumaan heti, jos olio pääsisi katon läpi, muiden paitsi Richardin kyyristyessä mahdollisimman matalaksi.


Heidän kauhukseen hissin alapuolelta alkoi kuulua meteliä, kuin jokin olisi yrittänyt raapia tiensä lattian läpi.


"Helkkari!" Westwood manasi. "Ne tunkee molemmista suunnista. Miten hitossa ne ovat päässeet hissikuiluun. Niiden täytyy haistaa tai kuulla, että me olemme täällä." Hän sanoi hermostuneena.


Paniikki ja pakokauhu nostivat päätään tuon pienen ryhmän sisällä ja jokainen alkoi pelätä, etteivät he pääsisi elossa pois tästä surmanloukusta.





Richard istui paikallaan ja kuunteli kuinka se jokin yritti hakata heidän yläpuolellaan olevaa hissikattoa rikki. Iskut olivat voimakkaita ja jokainen lyönti sai hissikopin tärähtämään pahaenteisesti. Ryhmästä kantautuvat pienet äännähdykset ja liikahdukset tuntuivat ruokkivan olennon verenhimoa ja pian katolta kuului pieni murtuvan rakenteen räsähdys, jota seurasi ikävä metallin raapimiselta kuulostava ääni.


Ryhmä katsoi ylöspäin pimeyteen, kuin odottaen sieltä pian paljastuvan päivänvalon ja juuri kun he olivat varmoja, että olento pääsisi pian sisälle hissiin, kuului pienen pieni kilahdus ja hissi nytkähti jälleen liikkeelle. Se jokin alapuolella raapi hetken hissin pohjaa kuin otetta hakien, jonka jälkeen hissi nytkähti kevyesti ja kuilusta kuului kovaääninen ryminä. Olento oli todennäköisesti pudonnut hissikuilun pohjalle.


Toinen olento heidän yläpuolellaan sitä vastoin pysyi tiukasti katolla, jatkaen yritystään päästä sisään raivokkaasti kattoa hakaten, kunnes repivä ääni kertoi olennon löytäneen keinon purkaa katon irti paikoiltaan. Pieni valon pilkahdus kajasti hissin takaseinämän yläosasta ja Richard katsoi epäuskoisena, kuinka raosta työntyi inhottava verinen koura, joka kurkotti pitkälle alaspäin, hapuillen saadakseen otteen saaliistaan. Iljettävä huohotus kuului nyt selvästi ja ryhmä siirtyi vaistomaisesti hissin ovien eteen väistääkseen olion kouraa.


”Hyvä jumala, anna sen jo viimein pysähtyä.” Mary Bones voihkaisi. Tohtori Brever puristi nyt lujaa Richardin kättä, ja Abby niiskutti hiljaa veljensä olkaa vasten.
”Pääseekö se tänne?” Abby kuiskasi, eikä kukaan kyennyt vastaamaan kauhultaan, sillä jokainen tiesi, että kestäisi vain hetken, ennen kuin olento saisi kiskottua kattoon aukon, josta mahtuisi sisään hissiin.


Hissi nytkähti vielä kerran ja pysähtyi. Ovet avautuivat hiljaa kilahtaen ensimmäiseen kerrokseen ja ryhmä kääntyi katsomaan edessään vallitsevaa hiljaista pimeyttä.



Hetkeäkään epäröimättä ryhmä työntyi ulos hissistä, George poistui hissistä viimeisenä ja painoi lähtiessään hissin ylimmän kerroksen painiketta. Juuri kun ovet sulkeutuivat, jokin rysähti hissiin kauhealla ryminällä. Hissi nytkähti liikkeelle ja ovet pysyivät kiinni.


”Se oli kyllä lähellä” Richard mumisi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin.


Hissikuilusta kuului kovaäänistä pauketta, joka syntyi todennäköisesti sen iljettävän olion raivokohtauksesta. Se oli jäänyt ilman saalista loukkuun hissiin ja hakkasi hissin seinämiä ulos päästäkseen. Ulkona hohtava kuu valaisi aulatilaa ja paljasti lattialla makaavia raadeltuja ihmispoloja. Ryhmä kulki varovaisesti ympärilleen vilkuillen aulan poikki, ja varoi astumasta ruumiiden päälle. Heidän kenkiensä alta kuului ikävää märkää litinää, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, mitä lattialle oli valunut. Abby pidätteli pahoinvointiaan, joka väänsi hänen vatsaansa, eikä ihme, sillä aulassa leijuva haju oli aivan kamala.


Ulko-ovien kohdalla he kuulivat jostain juoksuaskelia. Äänet voimistuivat ja tulivat länsisiipeen johtavalta käytävältä.



”Hemmetti, niitä on monta. Äkkiä ulos ja piiloon ” Westwood murahti ja työnsi Richardin muiden perässä ulos rakennuksesta.
”Missä autosi on?” George kysyi, heidän hiippaillessa seinän viertä pitkin ja pysytellessä mahdollisimman näkymättömissä.
”Toisella puolella parkkipaikkaa.” Westwood vastasi ja sihahti perään hiljaisen kirouksen.
”Hienoa.” Emme pääse sinne kulkematta parkkialueen läpi ja kiertämiseen menisi ikuisuus.” Richard sanoi synkkänä. ”Ja noin keskellä parkkialuetta on sama kuin ilmoittaisimme noille piruille, että lautanen on katettu.” Hän lisäsi hiljaa.
”Siispä meidän on lainattava jonkun muun autoa, jotta pääsisimme täältä.”Westwood sanoi vinosti hymyillen ja suuntasi kulkunsa ensiavun puolelle, missä toivottavasti olisi edes yksi ambulanssi, sillä siihen he mahtuisivat kaikki.

Lisäksi ambulanssissa oli aina radiopuhelin, jolla hän päätti yrittää ottaa yhteyttää poliisiasemalle, mikäli sitä ei ollut vallattu. Oli tai ei, hänen olisi löydettävä heille lisää aseita, mikäli noita piruja olisi enemmänkin, sillä tuolla parilla lippaallisella ei montaakaan oliota tapettaisi.


Tumma öinen taivas vaaleni hitaasti, aamun edetessä. Silti oli pimeää, paljon pimeämpää, sillä koko kaupunki näytti olevan sähköä vailla ja näytti kovin aavemaiselta, eikä parantanut kenenkään oloa. Hitaasti ja ääneti nuo etenivät seinän vierustaa. Jokainen kuunteli pienintäkin rasahdusta, sillä tuntui että kaikki äänet kuuluivat nyt moninkertaisena tässä syvässä hiljaisuudessa, jossa kaupunki lepäsi.

Ei kuulunut liikenteen huminaa, ei kerrassaan mitään, ei edes hälytysajoneuvojen sireenien ääntä, vain syvä, pahaenteinen hiljaisuus. Äkkiä tuon hiljaisuuden rikkoi juoksevat, osin laahaavat askelet, jotka lähestyivät huimaavaa vauhtia.





Hetkeä myöhemmin jokin tömähti vasten Richardia, joka kaatui pyörätuolineen maahan. Suuri tumma olento yritti päästä käsiksi mieheen, joka makasi osittain pyörätuolinsa alla ja yritti raahautua pakoon. Samassa ilmaa halkoi kaksi terävää laukausta ja olento retkahti kumollaan olevan pyörätuolin päälle. Olennosta lähtevä kuvottava haju vei melkein Richardilta tajun ja tämä yritti työntää otusta pois päältään.


George ja Westwood tulivat avuksi ja kiskoivat tuon rujon olennon pois pyörätuolin päältä ja tipauttivat vähän kauemmaksi maasta.


”Isä oletko kunnossa?” George kysyi ja kiskoi pyörätuolin pystyyn ja auttoi isänsä siihen takaisin.
”Olen.” Richard vastasi ja yritti olla oksentamatta syliinsä. ”Se ei ehtinyt osua minuun mitenkään.” Hän lisäsi ja uskaltautui viimein vilkaisemaan tummaa hahmoa, joka makasi asfaltilla.
”Nyt jokainen täällä hiippaileva piru varmaan tietää, että me olemme täällä, jolleivät ole kuuroja.” Westwood manasi ja hoputti ryhmän liikkeelle.


Kukaan ei sanonut vastaan, sillä jokainen halusi päästä pois noiden olioiden ulottuvilta. Muutamien minuuttien kuluttua he saapuivat heilurioville, joiden yläpuolella olevassa kyltissä luki ensiapu. Ovien edessä he näkivät tumman kiiltäväkylkisen siluetin, ambulanssi. Auton taka- ja etuovet olivat auki, kuin ensiapuhenkilökunta olisi mennyt viemään potilasta ja olisi pian tulossa takaisin. Mutta he tiesivät, ettei autolle tulisi muita kuin noita kammottavia olentoja. Westwood auttoi Richardin toiselle etupenkille, sillä tarvitsi tämän neuvomaan tien laboratoriolleen. Loput ahtautuivat takaosaan Richardin pyörätuoli mukanaan.


George ehti kiskoa takatilan ovet kiinni, kun jokin jysähti niitä vasten niin, että koko auto heilahti sen voimasta.



”Ala mennä!” Hän rääkäisi Westwoodille, joka oli juuri ehtinyt istuutua kuskin paikalle.


Westwood ei vastannut, vaan ensin peruutti voimalla taaksepäin, niin että kaikki saattoivat kuulla inhan rusahduksen kun olio rusentui takarenkaiden alle. Tämän jälkeen hän otti pakin pois päältä ja suuntasi vauhdilla eteenpäin.


Abby sai tehdä töitä, ettei oksentaisi auton lattialle, eivätkä muutkaan erityisen hyvin näyttäneet voivan, jokaisen kasvot olivat kalpeat ja kylmä hiki norui heidän ohimoitaan pitkin, niin että hiukset liimaantuivat kasvoihin.


”Hemmetin hemmetti.” Richard mumisi ja yritti tasata hengitystään. Sydän hakkasi niin, että hän saattoi kuulla jyskeen korvissaan.


Westwood totesi parilla vilkaisulla kaikkien olevan kunnossa, vaikka itsekin tunsi hienoista kuvotusta. Hän ei antanut sen kiusata itseään, vaan nappasi radiopuhelimen kouraansa ja oikean taajuuden löydettyään alkoi kutsua poliisiasemaa. Vastaukseksi hän sai vain epämääräistä ritinää ja rätinää.


”Hemmetti.” Hän manasi ja yritti sitten saada yhteyttä partioautoihin.

Vain yhdestä hän sai vastauksen, mutta sekin ilo jäi lyhytaikaiseksi, kun hän kuuli laukauksia ja sitten autonhaltijan viimeisen huudon. Lähes kaiken nähnyt poliisi alkoi vajota epätoivoon, kun tajusi, että kaikki toverit olivat epäilemättä joutuneet surman suuhun. Hiljainen kirousten tulva pääsi hänen huuliltaan ja hän laski radiopuhelimen paikalleen, muttei sulkenut sitä, siltä varalta, että jos joku kumminkin yrittäisi ottaa yhteyttä.


”Otan osaa.” Richard sanoi hiljaa, sillä ymmärsi miestä hyvin.


Autoon laskeutui syvä hiljaisuus, sillä kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Äkkiä Richard huudahti, sillä oli nähnyt sotilasasuisen hahmon huitovan kädellään jalkakäytävällä.


”Pysäytä!” Hän sanoi.
”Oletko hullu!” Westwood ulvahti ja mulkaisi Richardia rumasti.
”En ole. Se oli sotilas.” Richard sanoi. ”Sotilailla on aseita.” Hän lisäsi.
”Hyvä on, mutta jos sieltä tunkeekin yksi niistä olioista. Ammun ensin sen ja sitten sinut.” Westwood ärähti ja auto pysähtyi renkaat ulisten ja rajusti nytkähtäen paikalleen. He eivät avanneet ovia, mutta kuulivat kun maihinnoususaappaat kopsahtelivat asfalttia vasten.





Hetkeä myöhemmin he näkivät naisen, jolla oli kivääri kädessään ja kasvoilla tiukka ilme. Tämä näytti olevan kunnossa, mutta väsynyt. Richard avasi oman puolen ikkunan ja nainen asteli viereen.


”Mahtuisinko kyytiin?” Nainen kysyi ja tarkasteli molempia miehiä, valmiina ampumaan jos mitään poikkeavaa tapahtuisi.
”Oletko kunnossa? Eihän sinua ole purtu.” Richard kysyi ja katsoi naista tarkasti.
”Olen kunnossa.” Nainen vastasi hieman ärtyneenä.
”Hyvä, hyppää kyytiin.” Richard neuvoi ja käski Georgea avaamaan oven.
”Kiitos.” Nainen sanoi ja juoksi ovelle, Richardin sulkiessa ikkunan.


Nainen hyppäsi kyytiin nopeasti ja oven sulkeuduttua hänen perässään auto ampaisi liikkeelle. Takana olijat katselivat uteliaana naista, jonka olemus kieli, että hänen yönsä oli ollut pitkä ja että hän oli nähnyt paljon sellaista, minkä olisi mieluummin jättänyt näkemättä.