Tässä tulee, nyt toinen osa, jonka vihdoinkin sain aikaiseksi tehdä. Tämän tekeminen on ollut erittäinkin haastavaa.
Erityiskiitos osaan hissikohtauksen luomisesta Nuubialaiselle Prinsessalle, olet mahtava kirjoittaja.
Nyt juuri mielessäni ei ole sopivaa kuuntelu musaa, mutta saattanen myöhemmin laittaa, jos jokin hyvä putkahtaa mieleeni.

****

He kuulivat hahmon karhean hengityksen ja toisen äänen, eläimellisen, kuin tuo jokin olisi haistellut ilmaa. Nuo kolme eivät uskaltaneet liikahtaakaan paikaltaan ja viimein tuo hoippuva hahmo kääntyi kuin lähteäkseen ja sen jaloista lähti karmiva, laahaava ääni.

George, Abby ja Richard eivät ehtineet huokaista helpotuksesta, kun yksi osaston jakaneista potilaista havahtui unestaan ja hahmon nähtyään alkoi huutaa kauhuissaan. Hahmo käännähti ja syöksähti yllättävän nopeasti kohti vuodetta. Kuului karmea rääkäisy, joka katkesi kuin veitsellä leikaten rusahtavaan ääneen. He saattoivat kuulla vielä epämääräisen korinan potilaan suunnalta, sekä repimisääniä, kun tuo olento repi vielä hädin tuskin elossa olevasta miehestä lihaa.

Melu oli herättänyt loput kolme potilasta, jotka tajusivat olla hiljaa.

”Meidän on päästävä ulos.” Richard sai kähistyä ja yritti olla kiinnittämättä olennon huomiota itseensä.
”Entä muut?” Abby kuiskasi ja yritti olla kuuntelematta ääniä, jotka kuuluivat olennon syödessä, sillä sitä se epäilemättä teki.
”En tiedä, mutta emme voi jäädä tähänkään, sillä epäilen, että noita on lisää.” Richard sanoi hiljaa ja toivoi, ettei ruokaileva olento saisi seuraa muista kaltaisistaan.

Äkkiä hiljaisuuden rikkoivat vaimeat askeleet, kuin niiden omistaja olisi yrittänyt liikkua mahdollisimman hiljaa. Pian askelet olivat ovella ja he näkivät hämärässä valossa tumman hahmon ovella. Se ei ollut samanlainen kuin tuo onnettoman potilaan kimppuun hyökännyt, vaan selkeästi ihminen. Tämä uusi hahmo astui varovaisesti sisälle, yrittäen olla kiinnittämättä huomiota itseensä.



Sekuntia myöhemmin huoneessa kuului kaksi laukausta, yllättynyt äännähdys ja tömähdys, kun olento kaatui kuolleena lattialle.





”Oletteko kunnossa?” Kuului ääni, jonka Richard tunsi.
”Niin hyvässä kuin mahdollista, komisario Westwood.” Richard vastasi toinnuttuaan. ”On parasta lähteä liikkeelle pikimmin, sillä kohta täällä kuhisee noita piruja.” Hän lisäsi, sillä oli kuullut käytäviltä uusia laahaavia askelia.
”Olen samaa mieltä kanssasi, Tohtori Evans.” Westwood vastasi.



Enempää he eivät puhuneet, vaan potilaat sekä Evansit, suuntasivat ulos osastolta, Westwoodin johdolla.
”Meidän on oltava äärimmäisen varovaisia.” Westwood muistutti, eikä lakannut hetkeksikään tarkkailemasta ympäristöä.

Nyt he ainakin olivat päässeet käytävään, mutta vielä oli päästävä pois rakennuksesta ja toiselle puolelle kaupunkia, missä Richardin laboratorio sijaitsi.
He etenivät käytävää pitkin varoen ja säpsähtivät jokaisesta pienestäkin äänestä.



Jostakin kuului vaimeaa kirkunaa, joka katkesi kuin veitsellä leikaten. Jokainen yritti sulkea korvansa noilta kauhun huudoilta, jotka kertoivat meneillään olevasta teurastuksesta. Viimein käytävä päättyi oviin, joista pääsi hissiaulaan. Westwood kurkisti varovaisesti ovesta, mutta veti sen melkein heti kiinni, sillä siellä oli useampi tuollainen olento ja vihreässä hätävalaistuksessa, hän oli näkevinään suuren tumman lammikon keskellä aulaa, epäilemättä verta ja siitä erkani useita verisiä jalanjälkiä. Lammikon keskellä makasi pahoin runneltu ruumis ja yksi tuollainen olio oli sen kimpussa.

”Umpikuja. Tätä tietä emme pääse päätymättä noiden pirujen aamiaispöytään.” Westwood sihahti ja katsoi jotakin, estettä, joka hidastaisi noita hirvittäviä olentoja, niin että he itse pääsisivät pakoon.
”Hemmetti.” Richard manasi ja toivoi voivansa jättäytyä, sillä tiesi hidastavansa muiden kulkua. Mutta se tosiasia, että häntä tarvittiin vasta-aineen valmistamiseen, esti häntä tekemästä sitä.
”Täytyy etsiä toinen tie ulos tai jotenkin saada nuo tuolla toisaalle.” Westwood sanoi ja mietti jo ankarasti miten menetellä, etenkin kun osa noista olioista yritti päästä ovesta, jonka hän oli salvannut parhaansa mukaan.

Kuului voimakas räsähdys, kun paksu turvalasi antoi periksi ja aukosta työntyi verinen ihmismäinen ryhmyinen käsi, jossa oli terävät, koukkuiset petolinnun kynnet. Tuo kammottava raaja huitoi ilmaa ja yritti osua tuoreeseen ihmislihaan, jonka tuon käden omistaja haistoi olevan salvatun oven toisella puolella.
Abbyltä, pääsi tahaton tukahtunut parahdus ja hän astui kauemmaksi ovesta, kuten muutkin.

”Paskat.” Westwood murahti, sillä tiesi ettei ovi kauaa pidättelisi noita olioita. ”Paras lähteä liikkeelle ja nopeasti.” Hän lisäsi ja ampui lasissa olevasta aukosta päänsä tunkenutta kauhistuttavaa olentoa sen verenkarvaisten silmien väliin. Punainen hehku sammui olennon silmistä ja se jäi aukkoon retkottamaan, veren noruessa hitaasti pienestä luodinreiästä.
”Jessus.” Richard mumisi, sillä näki että olento oli joskus ollut ihminen. Sillä oli yhä yllään nyt vereen tahriintunut valkoinen lääkärin takki.
”Lähdetään, tuo ei varmasti ole yksin.” Westwood huomautti.
”Onko tuo ollut ihminen?” Yksi potilaista kysyi.
”On.” Richard vastasi ja toivoi ettei olisi milloinkaan luonut koko ainetta. Nuo olennot olivat selkeästi jotain pirullisia irvikuvia ihmisistä.
”Mitä heille on tapahtunut? Miksi he ovat tuollaisiksi muuttuneet?” Samainen potilas kysyi.
”Mahdollisesti jonkinlainen mutaatio.” Richard huokasi ja mietti uskaltaisiko vielä ilmaista olevansa vastuussa tapahtuneesta, sillä hänhän sen aineen oli luonut, joka tämän oli aiheuttanut.

Vaan miten ihmeessä tämä oli tapahtunut, sillä hän oli mielestään ollut huolellinen aineen kanssa, huomattuaan, sen karmeat seuraukset tuon epäonnistuneen kokeen jälkeen. Joko rotista ei ollutkaan kaikki tuhoutunut, vaan osa karannut tai sitten joku oli päässyt aineeseen käsiksi ja oli päästänyt helvetin irti. Olisi pitänyt tuhota se aine rottien kanssa, hän ajatteli.

”Mutaatio?” Danieliksi esittäytynyt potilas ihmetteli.
”Niin, en oikein itsekään tiedä, vain sen että se tarttuu puremasta ja madollisesti muillakin keinoin ja muuttaa uhrinsa hyvin nopeasti tuollaiseksi tunteettomaksi olennoksi. Toiset nopeammin, toiset 48h sisällä. En tiedä itsekään miksi se menee niin.” Richard vastasi.
”Tepä tiedätte paljon.” Daniel sanoi toteavaan sävyyn.
”Jaarittelu sikseen, olemme tässä helppo saalis, joten ehdottaisin että lähtisimme liikkeelle.” Westwood keskeytti, sillä tiesi ettei Richardin ollut hyvä ilmaista tehneensä aineen, joka aiheutti tällaista tuhoa, sillä muutoin tälle voisi käydä ikävästi ja vasta-aine jäisi tekemättä.

Syvän hiljaisuuden vallassa tuo pieni ryhmä kääntyi aulan ovilta ja suuntasi kulkunsa toisaalle löytääkseen paremman reitin ulos.



Kesken matkan kulman takaa juoksi valkoiseen takkiin pukeutunut nainen, joka melkein kaatoi Westwoodin törmättyään tähän. Heti perään suhahti olio, jonka matka päättyi kahteen tarkoin tähdättyyn laukaukseen.

”Oletteko kunnossa?” Hän kysyi ja katsoi naista, jonka kasvot olivat kauhusta kalpeat.
”Olen.” Nainen sai vastattua.



”Eihän teitä ole purtu?” Richard kysyi heti.
Westwoodin tutki ammustensa tilannetta ja totesi, ettei sillä pärjäisi kovinkaan pitkään.
”Mitä? Ei.” Nainen vastasi. ”Miksi sen halusitte tietää.”
”Hyvä, sitten teillä ei ole hätää.” Richard sanoi huojentuneena ja muisti sitten poikansa ja vilkaisi tätä sivusilmällä. Tämä näytti yhä aivan normaalilta.
”Miten niin?” Nainen kysyi.
”Te ette ole saaneet tartuntaa.” Richard sanoi. ”Ah ja suokaa anteeksi töykeyteni, olen Tohtori Evans, joskaan en juuri nyt harjoita ammattiani sattuneesta syystä.” Hän lisäsi sitten.
”Olen tohtori Brever, Lisa Brever.” Nainen vastasi hämmentyneenä.
”Hauska tutustua tohtori Brever, mutta meillä ei ole aikaa jäädä tähän. Tietäisittekö te mistä täältä pääsee ulos, sillä hissiaulasta ei ole juuri nyt menemistä.” Richard sanoi kohteliaasti.
”Ulos, niin, meidän on mentävä henkilökunnan tilojen kautta, jollei sitäkin ole vallattu.” Lisa vastasi ja alkoi tajuta tilanteen vakavuuden.
”Hyvä.” Westwood sanoi tyytyväisenä ladatessaan asettaan. Hänellä olisi enää pari lippaallista, eikä sillä pötkittäisi pitkällekään.
”Minä aivan unohdin, kiitos.” Tohtori Brever sanoi. ”Se joka minua jahtasi, oli ennen Tohtori Green. Yksi tuollainen puri häntä, kun me pakenimme ja pian hän muuttui, se tapahtui melkein silmissä ja pian hän jahtasi minua, kunnes törmäsin teihin.” Hän kertoi ja vasta silloin kuumat kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen.
”No nyt olette ainakin toistaiseksi turvassa.” Westwood lohdutti. ”Se reitti ulos jos saan pyytää.” Hän lisäsi.
”Toki. Seuratkaa minua.” Tohtori Brever pyysi ja johdatti heidät pois pääkäytäviltä, pienemmälle käytävälle, josta pääsi henkilökunnan puolelle, missä tuntui olevan aavemaisen hiljaista. Ketään ei näkynyt, vain himmeä hätävalaistus loi varjoja huoneiden nurkkiin ja sai pienen ryhmän varuilleen.

Äkkiä erään pukuhuoneen ovi reväistiin auki sellaisella voimalla, että se lähti saranoiltaan ja rämähti kaikuvasti lattialle. Pieni ryhmä ei jäänyt odottamaan sitä mikä sieltä oli tulossa, vaan jatkoivat matkaa. Yksi potilaista kompastui johonkin ja lensi kasvoilleen lattialle. Hän ei ehtinyt takaisin jalkeille, kun tuon kauhistuttava olento oli hänen kimpussaan ja raateli terävin kynsin selkää. Kauhun ja tuskansekainen rääkäisy karkasi naisen huulilta ja kaikui kammottavasti muuten niin hiljaisessa tilassa, kunnes vaimeni kammottavaksi korinaksi.

”Voi helvetti.” Westwood älähti, mutta tiesi, ettei tuon poloisen hyväksi voinut enää tehdä mitään. ”Parasta joutua eteenpäin, minulla ei ole enää paljoakaan patruunoita jäljellä.” Hän sanoi ja alkoi itsekin hiljalleen tuntea pelkoa ja tajusi, ettei tilanne ollut enää hänen hallinnassaan. Ei ollut koskaan ollutkaan.

George puristi sisarensa olkaa rohkaisevaksi, vaikkei tuntenut itseäänkään yhtään sen rohkeammaksi, etenkin kun tiesi, ettei hänellä olisi kovin paljoa aikaa, kunnes muuttuisi yhdeksi tuollaiseksi hirviöksi ja tuhoaisi itselleen kaiken rakkaan. Hän päätti, että jos siihen tultaisiin, tappaisi hän itsensä, mikäli ehtisi ennen kuin viimeinenkin järjenhiven katoaisi ja hän tuntisi vain järjetöntä lihan himoa. Ei, hän ei halunnut tappaa niitä, jotka vielä perheestä olivat jäljellä.

”Isä onnistuu kyllä.” Abby kuiskasi veljelleen, joka nyökkäsi, vaikkei näyttänytkään vakuuttuneelta.
”Varmasti, jos me vain pääsemme täältä ensin pois.” George vastasi, vaikka epäili sitä itsekin.

Richard kuuli lastensa keskustelun ja päätti että löytäisi parannuksen, vaikka se veisi hänen oman henkensä.
Kaksi muuta potilasta, Daniel Ellison ja Mary Bones, kulkivat hiljaisina eteenpäin ja toivoivat, etteivät enää törmäisi noihin demonin näköisiin olentoihin.

Pian he saapuivat pieneen aulaan, josta pääsi alas ja ylöspäin sekä portaita pitkin, että hissillä.
Oli selvää, ettei Richard päässyt portaita pitkin alas, eikä kukaan voinut ottaa häntä kantaakseenkaan, sillä eteneminen olisi siinä tapauksessa ollut aivan liian hidasta. Niinpä he jäivät odottamaan hissin saapumista kerrokseen, mikä tuntui kestävän ikuisuuden. Jokainen vilkuili ympärilleen aistit valppaina ja säpsähtelivät pienistäkin äänistä.
Viimein hissi oli kohdalla ja he saattoivat astua siihen, Richard rullaten pyörätuolillaan.

Hissi lähti liikkeelle pehmeästi ja matka alas alkoi. Sitä vain ei kestänyt kauaa, sillä äkkiä hissi pysähtyi kerrosten välille ja se vähäinenkin valo pimeni. Pieni ryhmä oli nyt pienessä ahtaassa ja pimeässä tilassa. Oli painostavan hiljaista, kunnes äkkiä kuului voimakas tömähdys, joka sai hissin nytkähtämään voimakkaasti, jonkin osuessa hissin kattoon.
”Mitä se oli?” Tohtori Brever kysyi hermostuneena ja tunsi miten paniikki alkoi hiljalleen kasvaa. Hän ei ollut koskaan pitänyt pimeistä, ahtaista ja lukituista paikoista. Juuri kun hänestä tuntui, ettei hän kestäisi enää, hän tunsi jonkun pujottavan kätensä hänen käteensä.

”Tuntuuko nyt paremmalta?” Richard kysyi hiljaa, vaikka hän itsekin tunsi olonsa epämiellyttäväksi tässä säilykepurkissa, joka oli jämähtänyt jonnekin maan ja taivaan väliin.
”Vähän.” Tohtori Brever vastasi hiljaa, eikä vetänyt kättään pois, vaan päinvastoin puristi lujasti Richardin kättä.

Hetkellinen hiljaisuus rikkoutui, kun tuo katolle tömähtänyt jokin alkoi hakata täysin voimin kattoa ja repiä rakenteita päästäkseen käsiksi lihaan.

"Mistä pirusta se tuonne pääsi?"Westwood älähti ja tähtäsi kattoa, valmiina ampumaan heti, jos olio pääsisi katon läpi, muiden paitsi Richardin kyyristyessä mahdollisimman matalaksi.

Heidän kauhukseen hissin alapuolelta alkoi kuulua meteliä, kuin jokin olisi yrittänyt raapia tiensä lattian läpi.

"Helkkari!" Westwood manasi. "Ne tunkee molemmista suunnista. Miten hitossa ne ovat päässeet hissikuiluun. Niiden täytyy haistaa tai kuulla, että me olemme täällä." Hän sanoi hermostuneena.

Paniikki ja pakokauhu nostivat päätään tuon pienen ryhmän sisällä ja jokainen alkoi pelätä, etteivät he pääsisi elossa pois tästä surmanloukusta.





Richard istui paikallaan ja kuunteli kuinka se jokin yritti hakata heidän yläpuolellaan olevaa hissikattoa rikki. Iskut olivat voimakkaita ja jokainen lyönti sai hissikopin tärähtämään pahaenteisesti. Ryhmästä kantautuvat pienet äännähdykset ja liikahdukset tuntuivat ruokkivan olennon verenhimoa ja pian katolta kuului pieni murtuvan rakenteen räsähdys, jota seurasi ikävä metallin raapimiselta kuulostava ääni.

Ryhmä katsoi ylöspäin pimeyteen, kuin odottaen sieltä pian paljastuvan päivänvalon ja juuri kun he olivat varmoja, että olento pääsisi pian sisälle hissiin, kuului pienen pieni kilahdus ja hissi nytkähti jälleen liikkeelle. Se jokin alapuolella raapi hetken hissin pohjaa kuin otetta hakien, jonka jälkeen hissi nytkähti kevyesti ja kuilusta kuului kovaääninen ryminä. Olento oli todennäköisesti pudonnut hissikuilun pohjalle.

Toinen olento heidän yläpuolellaan sitä vastoin pysyi tiukasti katolla, jatkaen yritystään päästä sisään raivokkaasti kattoa hakaten, kunnes repivä ääni kertoi olennon löytäneen keinon purkaa katon irti paikoiltaan. Pieni valon pilkahdus kajasti hissin takaseinämän yläosasta ja Richard katsoi epäuskoisena, kuinka raosta työntyi inhottava verinen koura, joka kurkotti pitkälle alaspäin, hapuillen saadakseen otteen saaliistaan. Iljettävä huohotus kuului nyt selvästi ja ryhmä siirtyi vaistomaisesti hissin ovien eteen väistääkseen olion kouraa.

”Hyvä jumala, anna sen jo viimein pysähtyä.” Mary Bones voihkaisi. Tohtori Brever puristi nyt lujaa Richardin kättä, ja Abby niiskutti hiljaa veljensä olkaa vasten.
”Pääseekö se tänne?” Abby kuiskasi, eikä kukaan kyennyt vastaamaan kauhultaan, sillä jokainen tiesi, että kestäisi vain hetken, ennen kuin olento saisi kiskottua kattoon aukon, josta mahtuisi sisään hissiin.

Hissi nytkähti vielä kerran ja pysähtyi. Ovet avautuivat hiljaa kilahtaen ensimmäiseen kerrokseen ja ryhmä kääntyi katsomaan edessään vallitsevaa hiljaista pimeyttä.



Hetkeäkään epäröimättä ryhmä työntyi ulos hissistä, George poistui hissistä viimeisenä ja painoi lähtiessään hissin ylimmän kerroksen painiketta. Juuri kun ovet sulkeutuivat, jokin rysähti hissiin kauhealla ryminällä. Hissi nytkähti liikkeelle ja ovet pysyivät kiinni.

”Se oli kyllä lähellä” Richard mumisi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin.

Hissikuilusta kuului kovaäänistä pauketta, joka syntyi todennäköisesti sen iljettävän olion raivokohtauksesta. Se oli jäänyt ilman saalista loukkuun hissiin ja hakkasi hissin seinämiä ulos päästäkseen. Ulkona hohtava kuu valaisi aulatilaa ja paljasti lattialla makaavia raadeltuja ihmispoloja. Ryhmä kulki varovaisesti ympärilleen vilkuillen aulan poikki, ja varoi astumasta ruumiiden päälle. Heidän kenkiensä alta kuului ikävää märkää litinää, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, mitä lattialle oli valunut. Abby pidätteli pahoinvointiaan, joka väänsi hänen vatsaansa, eikä ihme, sillä aulassa leijuva haju oli aivan kamala.

Ulko-ovien kohdalla he kuulivat jostain juoksuaskelia. Äänet voimistuivat ja tulivat länsisiipeen johtavalta käytävältä.



”Hemmetti, niitä on monta. Äkkiä ulos ja piiloon ” Westwood murahti ja työnsi Richardin muiden perässä ulos rakennuksesta.
”Missä autosi on?” George kysyi, heidän hiippaillessa seinän viertä pitkin ja pysytellessä mahdollisimman näkymättömissä.
”Toisella puolella parkkipaikkaa.” Westwood vastasi ja sihahti perään hiljaisen kirouksen.
”Hienoa.” Emme pääse sinne kulkematta parkkialueen läpi ja kiertämiseen menisi ikuisuus.” Richard sanoi synkkänä. ”Ja noin keskellä parkkialuetta on sama kuin ilmoittaisimme noille piruille, että lautanen on katettu.” Hän lisäsi hiljaa.
”Siispä meidän on lainattava jonkun muun autoa, jotta pääsisimme täältä.”Westwood sanoi vinosti hymyillen ja suuntasi kulkunsa ensiavun puolelle, missä toivottavasti olisi edes yksi ambulanssi, sillä siihen he mahtuisivat kaikki.

Lisäksi ambulanssissa oli aina radiopuhelin, jolla hän päätti yrittää ottaa yhteyttää poliisiasemalle, mikäli sitä ei ollut vallattu. Oli tai ei, hänen olisi löydettävä heille lisää aseita, mikäli noita piruja olisi enemmänkin, sillä tuolla parilla lippaallisella ei montaakaan oliota tapettaisi.

Tumma öinen taivas vaaleni hitaasti, aamun edetessä. Silti oli pimeää, paljon pimeämpää, sillä koko kaupunki näytti olevan sähköä vailla ja näytti kovin aavemaiselta, eikä parantanut kenenkään oloa. Hitaasti ja ääneti nuo etenivät seinän vierustaa. Jokainen kuunteli pienintäkin rasahdusta, sillä tuntui että kaikki äänet kuuluivat nyt moninkertaisena tässä syvässä hiljaisuudessa, jossa kaupunki lepäsi.

Ei kuulunut liikenteen huminaa, ei kerrassaan mitään, ei edes hälytysajoneuvojen sireenien ääntä, vain syvä, pahaenteinen hiljaisuus. Äkkiä tuon hiljaisuuden rikkoi juoksevat, osin laahaavat askelet, jotka lähestyivät huimaavaa vauhtia.





Hetkeä myöhemmin jokin tömähti vasten Richardia, joka kaatui pyörätuolineen maahan. Suuri tumma olento yritti päästä käsiksi mieheen, joka makasi osittain pyörätuolinsa alla ja yritti raahautua pakoon. Samassa ilmaa halkoi kaksi terävää laukausta ja olento retkahti kumollaan olevan pyörätuolin päälle. Olennosta lähtevä kuvottava haju vei melkein Richardilta tajun ja tämä yritti työntää otusta pois päältään.

George ja Westwood tulivat avuksi ja kiskoivat tuon rujon olennon pois pyörätuolin päältä ja tipauttivat vähän kauemmaksi maasta.

”Isä oletko kunnossa?” George kysyi ja kiskoi pyörätuolin pystyyn ja auttoi isänsä siihen takaisin.
”Olen.” Richard vastasi ja yritti olla oksentamatta syliinsä. ”Se ei ehtinyt osua minuun mitenkään.” Hän lisäsi ja uskaltautui viimein vilkaisemaan tummaa hahmoa, joka makasi asfaltilla.
”Nyt jokainen täällä hiippaileva piru varmaan tietää, että me olemme täällä, jolleivät ole kuuroja.” Westwood manasi ja hoputti ryhmän liikkeelle.

Kukaan ei sanonut vastaan, sillä jokainen halusi päästä pois noiden olioiden ulottuvilta. Muutamien minuuttien kuluttua he saapuivat heilurioville, joiden yläpuolella olevassa kyltissä luki ensiapu. Ovien edessä he näkivät tumman kiiltäväkylkisen siluetin, ambulanssi. Auton taka- ja etuovet olivat auki, kuin ensiapuhenkilökunta olisi mennyt viemään potilasta ja olisi pian tulossa takaisin. Mutta he tiesivät, ettei autolle tulisi muita kuin noita kammottavia olentoja. Westwood auttoi Richardin toiselle etupenkille, sillä tarvitsi tämän neuvomaan tien laboratoriolleen. Loput ahtautuivat takaosaan Richardin pyörätuoli mukanaan.

George ehti kiskoa takatilan ovet kiinni, kun jokin jysähti niitä vasten niin, että koko auto heilahti sen voimasta.



”Ala mennä!” Hän rääkäisi Westwoodille, joka oli juuri ehtinyt istuutua kuskin paikalle.

Westwood ei vastannut, vaan ensin peruutti voimalla taaksepäin, niin että kaikki saattoivat kuulla inhan rusahduksen kun olio rusentui takarenkaiden alle. Tämän jälkeen hän otti pakin pois päältä ja suuntasi vauhdilla eteenpäin.

Abby sai tehdä töitä, ettei oksentaisi auton lattialle, eivätkä muutkaan erityisen hyvin näyttäneet voivan, jokaisen kasvot olivat kalpeat ja kylmä hiki norui heidän ohimoitaan pitkin, niin että hiukset liimaantuivat kasvoihin.

”Hemmetin hemmetti.” Richard mumisi ja yritti tasata hengitystään. Sydän hakkasi niin, että hän saattoi kuulla jyskeen korvissaan.

Westwood totesi parilla vilkaisulla kaikkien olevan kunnossa, vaikka itsekin tunsi hienoista kuvotusta. Hän ei antanut sen kiusata itseään, vaan nappasi radiopuhelimen kouraansa ja oikean taajuuden löydettyään alkoi kutsua poliisiasemaa. Vastaukseksi hän sai vain epämääräistä ritinää ja rätinää.

”Hemmetti.” Hän manasi ja yritti sitten saada yhteyttä partioautoihin.

Vain yhdestä hän sai vastauksen, mutta sekin ilo jäi lyhytaikaiseksi, kun hän kuuli laukauksia ja sitten autonhaltijan viimeisen huudon. Lähes kaiken nähnyt poliisi alkoi vajota epätoivoon, kun tajusi, että kaikki toverit olivat epäilemättä joutuneet surman suuhun. Hiljainen kirousten tulva pääsi hänen huuliltaan ja hän laski radiopuhelimen paikalleen, muttei sulkenut sitä, siltä varalta, että jos joku kumminkin yrittäisi ottaa yhteyttä.

”Otan osaa.” Richard sanoi hiljaa, sillä ymmärsi miestä hyvin.

Autoon laskeutui syvä hiljaisuus, sillä kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Äkkiä Richard huudahti, sillä oli nähnyt sotilasasuisen hahmon huitovan kädellään jalkakäytävällä.

”Pysäytä!” Hän sanoi.
”Oletko hullu!” Westwood ulvahti ja mulkaisi Richardia rumasti.
”En ole. Se oli sotilas.” Richard sanoi. ”Sotilailla on aseita.” Hän lisäsi.
”Hyvä on, mutta jos sieltä tunkeekin yksi niistä olioista. Ammun ensin sen ja sitten sinut.” Westwood ärähti ja auto pysähtyi renkaat ulisten ja rajusti nytkähtäen paikalleen. He eivät avanneet ovia, mutta kuulivat kun maihinnoususaappaat kopsahtelivat asfalttia vasten.





Hetkeä myöhemmin he näkivät naisen, jolla oli kivääri kädessään ja kasvoilla tiukka ilme. Tämä näytti olevan kunnossa, mutta väsynyt. Richard avasi oman puolen ikkunan ja nainen asteli viereen.

”Mahtuisinko kyytiin?” Nainen kysyi ja tarkasteli molempia miehiä, valmiina ampumaan jos mitään poikkeavaa tapahtuisi.
”Oletko kunnossa? Eihän sinua ole purtu.” Richard kysyi ja katsoi naista tarkasti.
”Olen kunnossa.” Nainen vastasi hieman ärtyneenä.
”Hyvä, hyppää kyytiin.” Richard neuvoi ja käski Georgea avaamaan oven.
”Kiitos.” Nainen sanoi ja juoksi ovelle, Richardin sulkiessa ikkunan.

Nainen hyppäsi kyytiin nopeasti ja oven sulkeuduttua hänen perässään auto ampaisi liikkeelle. Takana olijat katselivat uteliaana naista, jonka olemus kieli, että hänen yönsä oli ollut pitkä ja että hän oli nähnyt paljon sellaista, minkä olisi mieluummin jättänyt näkemättä.

En nyt sen kummempia selittele, vaan laitan tähän suoraan sopivaa musaa ja te pääsette lukemaan. :)

Nightwish - Dead to the World
Nightwish - End of all Hope

****

Hän katsoi samettisen mustaa taivasta, joka oli sinä iltana koristeltu kimaltelevin tähdin, joita kaupunkialueella oli yleensä vaikea nähdä. Tämän jälkeen hän käänsi katseensa kohti kotitaloa ja hymyili. Ikkunoista loisti valo, joten Lilian ainakin oli vielä hereillä, epäilemättä myös lapset olivat kielloista huolimatta hereillä, hän ajatteli ja nousi autostaan.



Richard ei ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen kohti taloa, kun asiat alkoivat vyöryä eteenpäin niin nopeasti, ettei hän jälkeenpäinkään muistanut, mitä oli oikeastaan tapahtunut.
Tienoon täytti jylisevä ääni, joka sattui korviin ja sekuntia myöhemmin jokin valtava voima paiskoi kaiken tieltään, osuen myös Richardiin, joka lensi hyvän matkaa taaksepäin ja tömähti selälleen maahan.


 

Kipu oli niin voimakasta, ettei hän ollut koskaan koko siihenastisen elämänsä aikana moista kokenut ja kaikki muu oli sekavana mylläkkänä. Hänen päälleen satoi roskia ja säleitä talosta, joka oli kadonnut yhdessä tulisessa leimauksessa.
”Lilian… lapset” Richard mumisi ja yritti liikkua, muttei pystynyt, vaan jäi alalleen makaamaan ja ajelehti viimein pimeyteen.

Pimeyttä kesti pitkän aikaa, kunnes se viimein vaihtui harmauteen, jossa hän saattoi erottaa valon ja pimeän. Hän erotti myös tummia hahmoja, jotka tulivat ja menivät. Vähä vähältä harmaus alkoi väistyä ja Richard alkoi olla tietoinen ympäristöstään. Harmauden ja epäselvien värien sekamelska alkoi asettua ja pian hän saattoi todeta joutuneensa harmaanvalkeaan huoneeseen, jossa oli ainakin viisi muuta vuodetta hänen omansa lisäksi. Hän näki vastakkaisella seinällä kolme vuodetta ja parissa makasi hahmo, laitteiden ympäröimänä. Viimeisen vuoteen jälkeen oli harmaanvalkea seinä, jonka puhkaisi iso ruma neliskanttinen ikkuna, jonka jokainen reuna oli tylsästi tasan yhtä pitkä. Ikkunasta ei näkynyt taivasta, vain vastapäinen rakennus, joka oli niin lähellä, että sen samankokoisista ja näköisistä ikkunoista saattoi melkein nähdä sisälle.

Tämän ankean ikkunan molemmin puolin roikkuivat haalistuneet verhot, jotka kenties joskus olivat olleet sinisen sävyiset. Nyt ne olivat haalistuneen vaalean siniharmaat, sillä niitä tuskin oli aikoihin pestykään ja ulkoa tuleva lika oli niihin, kuten myös ikkunaan takertunut ja sai valonkin näyttämään harmaalta.
Richard katsoi sivulle ja näki kaksi vuodetta, jotka sillä hetkellä oli tyhjiä, vain hän oli yksin tällä rivillä. Seuraavaksi muistot alkoivat vyöryä hänen mieleensä ja saivat pulssin kiihtymään, minkä vieressä oleva sydänmonitori heti huomioi ja alkoi piipittää yhä nopeammin.
Richard muisti kovan äänen ja voimakkaan paineen, minkä jälkeen kaikki oli ollut sekavaa, kunnes hän oli joutunut pimeyteen.
’Lilian!’ Hän ajatteli ja yritti nousta istumaan, mutta pitkän tajuttomuuden jäljiltä raajat eivät totelleet. Viimein lujalla tahdonvoimalla hän sai kätensä liikkumaan ja alkoi kiskoa itseensä kiinnitettyjä letkuja irti, jolloin elämää ylläpitävät laitteet alkoivat hälyttää, kuin potilaan tila olisi romahtanut. Richard yritti päästä vuoteelta, mutta jalat eivät suostuneet lainkaan tottelemaan. Viimein hän sai kangettua käsivoimin jalat vuoteen reunan yli. Hän oletti, että jalatkin olivat vain heikot käytönpuutteessa ja yritti nousta seisomaan.


 

Jalkapohjat osuivat kylmälle lattialle, mutta hän ei tuntenut mitään ja lyyhistyi lattialle jalkojen pettäessä hänen allaan. Vasta silloin hän tajusi kunnolla, etteivät jalat todellakaan toimineet ollenkaan.
Käytävältä kantautuivat kiireisten askelten kopina, joka lähestyi ja pian ovi reväistiin voimalla auki. Richard näki valkoiseen takkiin pukeutuneen naisen tulevan puolijuoksua ja pysähtyvän hänen vuoteensa luokse. Lääkäri kumartui katsomaan miestä, joka makasi kasvoillaan lattialla.


 

”Ette te saisi tällä tavoin lähteä liikkeelle.” Lääkäri sanoi ja auttoi hänen perässään tulleiden hoitajien kanssa Richardin takaisin vuoteelle.


 

”Missä… olen?” Richard sai kähistyä, tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä.
”Sairaalassa.” Lääkäri vastasi ja jatkoi jutteluaan. ”Koska te olette hereillä, voi teidät siirtää toiselle osastolle.”
”Kuinka… kauan olen ollut tajuton?” Richard kysyi ja puhuminen joka vielä oli vaikeaa, alkoi hiljalleen sujua.
”Kolme viikkoa.” Lääkäri vastasi ja jatkoi tarkastustaan nopeasti ja tottuneesti.
”Kolme viikkoa.” Richard toisti hiljaa ja mietti mitä tällä välin oli tapahtunut, missä olivat hänen vaimonsa ja lapsensa. ”Onko… tai tiedättekö missä minun vaimoni ja lapseni ovat?” Hän kysyi sitten.
”Perheenne?” Lääkäri kysyi.
”Niin. Vaimoni Lilian Evans ja lapsemme Abligail ja George?” Hän sanoi.
”Valitan, mutta minun täytyy sanoa, etten tiedä.” Lääkäri sanoi, sillä arveli, ettei miehen ollut hyvä kuulla suru-uutisia vielä.
”He olivat kotona, kun…” Richard sanoi ja veti pitkän ja riipaisevan henkäyksen. ”… talomme räjäytettiin.” Hän lisäsi ja painoi katseensa käsiinsä.
”Olen pahoillani.” Lääkäri sanoi hiljaa ja katsoi miestä, joka tuntui sinä hetkenä vanhentuneen kymmenellä vuodella. Surun saattoi nähdä miehen kasvoilta, vaikka tämä yrittikin sitä peitellä.
Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus ja lääkäri suoritti tarkastuksen loppuun, minkä jälkeen hoitajat kuljettivat Richardin toiselle osastolle.
Vielä viikon hän makasi alallaan, kytkettynä sydänmonitoriin, sillä lääkäri halusi varmistua, ettei hän enää vaipuisi tajuttomuuteen. Letkuruokinta oli lopetettu, vain tippa oli yhä paikallaan.
Vähitellen hän alkoi olla paremmassa kunnossa, mutta kävelemään hän ei pystynyt. Hänen selkänsä oli murtunut pahasti ja luunsirut olivat vahingoittaneet selkäydintä alaselässä niin pahasti, että alaraajat olivat halvaantuneet.
Siellä täällä tosin oli alueita, jossa oli tuntoa, mutta enimmäkseen jalat olivat vain hyödyttömät liha- ja luukasat, joilla ei tehnyt mitään. Ainoa hyvä puoli oli se, ettei toisen jalan murtumaan sattunut lainkaan.

Viikkoa myöhemmin, juuri ennen päivittäiseksi muodostunutta kuntoutusta, saapui talon räjähdystä tutkiva komisario Westwood keskustelemaan hänen kanssaan ja ottamaan samalla ylös hänen lausuntonsa.
Hoitaja vei Richardin pieneen harmaan valkeaan huoneeseen, jossa oli kauhtuneet vaaleat verhot harmahtavan pienen ikkunan edessä. Huoneen kalustus oli niukkaa, sillä yhdellä seinällä oli yksi ankean valkea kaappi, ikkunan edessä pöytä, samaa sävyä kuin muukin huone, sillä erolla vain että pöydän jalat sentään olivat vaalean puun sävyiset. Pöydän ympärillä oli pari tuolia, joita Richard ei tarvinnut, sillä hän istui pyörätuolissa.
Toisella tuolilla istui komisario, joka hoitajan ja Richardin tullessa huoneeseen nousi seisomaan.
”Huomenta ja anteeksi tämä huono ajankohta, herra Evans.” Komisario Westwood sanoi asialliseen sävyyn.
”Ette tulleet yhtään huonoon aikaan, sillä mitään muuta minulla ei enää olekaan kuin aikaa.” Richard vastasi tyynesti. ”Te lienette komisario Westwood.” Hän lisäsi.
”Olette oikeassa herra Evans, vai sanoisinko Tohtori Evans.” Komisario sanoi ja istuutui tuolilleen, hoitajan kadotessa käytävälle ja sulkiessaan oven perässään.
”Niin.” Richard myönsi ja katsoi jonnekin komisarion ohitse.
Tämän pienen esittelyntapaisen jälkeen komisario kävi käsiksi työhönsä ja jututti Richardia, joka kertoi sen minkä muisti tapahtuneesta, mikä oli oikeastaan hyvin vähän.



”Tahtoisin kysyä, oliko teillä kenties velkaa?” Komisario kysyi sitten.
”Velkaa? Ei ollut. Miten minun raha-asiani liittyvät tähän?” Richard kysyi hivenen ärtyneenä.
”Anteeksi, tämä on vain vakiomenettelyä, sillä haluamme käydä kaikki mahdollisuudet läpi.” Komisario vastasi ja katsoi Richardia tiukasti.
”Vai niin.” Richard murahti. ”Raha-asiani ja vaimoni raha-asiat ovat… olivat kunnossa. Eikä minulla ole koskaan ollutkaan syytä tehdä pahaa perheelleni. Rakastan vaimoani ja lapsiani, en koskaan voisi kuvitellakaan vahingoittavani heitä.” Hän lisäsi ja katsoi komisariota silmiin.
”Aivan, aivan.” Komisario sanoi ja kysyi sitten. ”No tiedättekö sitten ketään, jolla olisi mitään teitä, tai teidän vaimoanne ja perhettänne vastaan?”
”Ei, en tiedä. Tai odotas, olen saanut muutaman puhelin soiton ja soittajan sävy oli hivenen uhkaava.” Richard sanoi ja muisti miehen, joka oli halunnut tietää vähän turhankin paljon hänen työstään laboratoriossa.
”Mitä hän teistä halusi? Uhkailiko hän suoranaisesti henkeänne?” Komisario kysyi nyt kiinnostuneena.
”Hän halusi tietää työstäni, vähän liikaakin. Eniten häntä kiinnosti se mikä minulla on ollut työn alla laboratoriossa.” Richard vastasi. ”Ja ei, hän ei suoranaisesti uhannut minun tai perheeni henkeä, mutta äänen sävy ei minua juuri miellyttänyt, enkä kumpaisellakaan kerralla suostunut keskustelemaan asiasta enempää, vaan lopetin puhelun.”
”Aha.” Komisario mumisi ja kirjoitti muistiinpanoja vihkoonsa. ”Saanko udella, että mitä te sitten teette, kun se saa tuntemattoman kiinnostuksen osakseen?” Hän kysyi sitten.
”Sitä en voi valitettavasti kertoa.” Richard sanoi.
”Miksi ette?” Komisario kysyi.
Richard oli vaiti. Hän ei tiennyt mitä sanoa, vain sen ettei halunnut laverrella työn alla olevasta seerumista kenellekään, etenkään nyt kun joku jo oli siitä kiinnostunut. Hän pelkäsi, että jos tietoa pääsisi leviämään enemmän, voisi joku yrittää varastaa aineen ja seuraukset olisivat sen jälkeen tuhoisat. Eikä asiaa ainakaan auttanut, että hänen kehittelemänsä vasta-aine oli vieläkin kesken ja testaamatta ihmisiin.
”Hyvä on.” Richard sanoi viimein hiljaa. ”Minä yritin luoda lääkkeen, joka auttaisi vaikeasti sairaita, kuten syöpä- ja aidspotilaita, mutta sainkin aikaiseksi jotakin paljon vaarallisempaa, joka väärissä käsissä saattaa aiheuttaa suurta tuhoa.” Hän kertoi.
”Tuhoa?” Komisario toisi.
”Niin. Se kyllä parantaa kaiken, mutta myös muuttaa kohteensa joksikin eläimelliseksi olennoksi, joka tappaa kaiken, oli se sitten omaa perhettä tai tuntemattomia. Olen yrittänyt tehdä siihen vasta-ainetta, mutta vielä en ole onnistunut. Muutaman kokeen olen tehnyt rotilla, mutta ne menivät kauhistuttavalla tavalla pieleen ja kaikki laboratorion rotat piti tuhota, sillä lääke tai oikeammin tauti oli levinnyt niihin kaikkiin kahden vuorokauden sisällä, eikä vastalääke tehonnut.” Richard kertoi. ”Koetta en päässyt kokeilemaan uudelleen, sattuneesta syystä.” Hän lisäsi.
”Tuo mitä kerroitte, on vakava asia ja aine olisi tuhottava mitä pikimmin.” Komisario sanoi.
”Toistaiseksi kaikki on hyvin ja tuo aine hyvässä tallessa, paikassa jota en aio teille ilmaista, sillä siihen ei pidä mennä noin vain koskemaan. Hoidan asian itse kunhan pääsen täältä pois.” Richard huomautti. ”Nyt haluaisin tietää, miten on perheeni laita, sillä heistä en ole vielä kuullut mitään.” Hän lisäsi.
”Teidän perheenne.” Komisario sanoi hitaasti. ”Niin, talonne raunioista löytyi kolme ruumista, joista kaksi on yhä tunnistamatta, koska ruumiit ovat pahoin palaneet ja räjähdys niitä runnellut. Mutta…” Hän puhui ja valitsi sanansa tarkoin.
”Mutta mitä?” Richard henkäisi ja tunsi miten sydän takoi rinnassa. Hän tiesi jo mitä oli tulossa, ennen kuin komisario sitä ehti sanoa. Silti viimeiseen asti hän yritti toivoa ihmettä.
”Mutta siitä huolimatta yksi tunnistettiin, nimittäin teidän vaimonne, Lilian Elisabeth Evans.” Komisario sanoi. ”Otan osaa teidän suruunne.” Hän lisäsi hiljaa.
”Lily.” Richard sanoi tukahtuneeksi ja puristi sormensa nyrkkiin. Hän käänsi katseensa kohti komisariota ja kysyi. ”Entä George ja Abligaile?” Hän kysyi hiljaa ja yritti nielaista palan, joka oli noussut kurkkuun.
”Me emme ole vielä löytäneet, mutta pahoin pelkään, että nuo kaksi muuta ruumista, joita emme ole tunnistaneet, olisivat teidän lapsenne.” Komisario sanoi ja katsoi Richardia osaaottava ilme kasvoillaan.
Richard oli vaiti, oli kuin hän olisi kuullut komisarion sanat jostakin kaukaa. Hän katsoi ahavoitunutta poliisia ilmeettömin kasvoin ja hyvästeli tämän poissaoleva katse silmissään. Komisario ei sanonut mitään, sillä näki että tieto perheen kuolemasta oli ollut Richardille valtava isku.
”Olen pahoillani ja otan osaa teidän suruunne.” Komisario sanoi ja puristi kevyesti Richardin hartiaa mennessään tämän ohitse.





Richard ei vastannut, vaan tuijotti yhä eteensä, kuin ei vielä olisi uskonut kuulemaansa, vaikka sisimmässään hän tiesikin, että jotakin tällaista oli tapahtunut. Hän kuuli oven painuvan kiinni takanaan ja vasta silloin hän viimein tajusi tapahtuneen ja se iski hänen sydämeen lujasti. Ensimmäinen nyyhkäys karkasi hänen huuliltaan ja kyynel vierähti hänen poskelleen, jossa se kimmelsi hämärässä sähkövalossa, ennen kuin vieri alas.



Tuo kyynel sai seuraa uusista kyynelistä, jotka juovittivat nyt miehen kasvoja. Alas painuneet hartiat nytkähtelivät hienoisesti nyyhkäyksien mukana.
Kyynelille ei tuntunut olevan loppua ja hänestä tuntui, että jokin menisi rikki hänen sisällään. Pitkän ajan kuluttua, itku viimein tyrehtyi ja hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut liikkua paikaltaan, vaan tuijotti ilmeettömästi ikkunasta aukeavaa harmaata maisemaa. Hän ei edes huomannut kun hoitaja saapui paikalle, viedäkseen hänet jokapäiväiseen fysioterapiaan.
Hoitaja näki muutoksen Richardissa ja näki tämän itkeneen.
”Oletteko kunnossa?” Hoitaja kysyi, mutta mies ei vastannut mitään, vilkaisi vain lyhyesti ja käänsi sitten kasvonsa pois hoitajasta.
”Olen, ei minulla ole hätää.” Richard vastasi sitten hiljaa ja antoi hoitajan viedä hänet fysioterapiaan, jota lääkäri oli hänelle määrännyt.

Richard ei enää pahemmin puhunut kenenkään kanssa, vaan halusi olla omissa oloissaan. Näin kului pari viikkoa, kunnes hän eräänä aamuna havahtui johonkin. Oli vielä pimeää ja muut osastolla olevat nukkuivat vielä. Vasta silloin hän tajusi, että oli hiljaista, hyvin hiljaista, eivät edes mitkään laitteet pitäneet ääntä. Jopa tavallisesti hiljaista hurinaa pitävä ilmastointi oli ääneti. Hän saattoi kuulla huoneessa nukkuvien tasaisen hengityksen.
Äkkiä tuon syvän hiljaisuuden rikkoivat kiireiset juoksevat askelet, jotka lähestyivät. Jostakin kaukaa kuului vaimeaa huutoa. Varovaisesti hän nousi istumaan ja katsoi ympärilleen ja huomasi, ettei pelkästään hänen osastonsa ollut pimeä, vaan myös käytävä, sillä oven alta ei pilkottanut valoa. Hän katsoi ikkunaan ja näki että vastapäinen talo oli kokonaan pimeänä, jokainen ikkuna oli aivan mustana, kun yleensä niistä loisti valo öin ja päivin.
Oliko tullut jokin paikallinen sähkö katkos, vai mitä oli tekeillä, hän ajatteli ja samalla ovi reväistiin kiireellä auki. Hetkeä myöhemmin Richardille hyvin tuttu ääni kysyi; ”Isä, oletko täällä?”
”George?” Richard kysyi hämmästyneenä ja ilahtuneena.
”Isä!” Ääni huudahti ja tumma hahmo juoksi hänen vuoteelleen.
”George odota!” Kuului toinen ääni ja äänen omistaja juoksi Georgen perässä.
”Abby?” Richard sai sanotuksi ja tunsi miten kyyneleet alkoivat vieriä jälleen hänen poskilleen.
”Isä, miten voit?” Kuului Abbyn ääni pimeydestä.
”George, Abby. Miten tämä on mahdollista?” Richard kysyi ja pyyhkäisi kyyneleet pois kasvoiltaan.
”Isä ei ole aikaa selittää.” George sanoi ja mietti miten kertoa ulkona riehuvasta tuhosta.



”Mitä oikein on tekeillä?” Richard kysyi, sillä arveli pimeyden ja syvän melkeinpä häiritsevän hiljaisuuden liittyvän asiaan.
”Se kaikki alkoi sen räjähdyksen jälkeen.” George aloitti. ”Pari poliisia tuli kyselemään jotakin äidiltä. Me näimme heidän tulonsa, mutten jäänyt kuuntelemaan, vaan livahdin ikkunastani ulos. En tiennyt, että Abby, seurasi minua, ennen kuin hän ilmaantui bussipysäkille. Koskaan emme ehtineet keikkapaikalle bändiä kuulemaan, kun kuulimme pamahduksen ja näimme miten talo ikään kuin hajosi hammastikuiksi. Emme kuitenkaan uskaltaneet tulla katsomaan, miten oli käynyt, vaan päätimme pysyä piilossa. Ajattelimme ensin, että niillä poliiseilla olisi ollut jotakin osuutta asiaan, mutta nyt tiedämme, että joku muu siinä oli takana. Emme uskaltaneet tulla tännekään, kun pelkäsimme, että joku yrittäisi vieläkin tehdä meille jotakin.
Kuuntelimme uutisia milloin voimme ja silloin alkoi vähä vähältä tulla uutisia omituisesta epidemiasta milloin missäkin. Minä seurasin eri medioita ja huomasin, että pian nämä epidemiat alkoivat tulla pääpuheen aiheeksi. Nyt pari päivää sitten kaikki tiedotusvälineet vain pimenivät, eikä mistään ole kuulunut mitään. Hakiessani ruokaa meille kaupungista, huomasin, että kaupungissa vallitsi kaaos ja päätin, että nyt oli aika tulla luoksesi.” Hän kertoi.
”Kaaos?” Richard kysyi ja alkoi aavistella pahaa. ”Oletteko kunnossa?” Hän kysyi vielä.
”Ollaan.” Abby vastasi ja uskaltautui sytyttämään mukanaan tuomaansa taskulamppuun valon. Tuossa valossa Richard ehti nähdä, miten George yritti vetää paitansa hihoja niin, ettei käsivarsia näkisi. Mutta Richard ehti nähdä ilkeän puremajäljen tämän kädessä ja pahat aavistukset vain kasvoivat.
”George, oletko varmasti kunnossa?” Richard tiukkasi pojaltaan.
”Olen.” George vastasi, mutta nähtyään isänsä kasvoilla ankaran ja huolestuneen ilmeen hän lisäsi. ”Hyvä on, joku hullu ehti puraista minua, mutta toistaiseksi olo on hyvä. Käteen vain sattuu vähän.”
”Hemmetti, meidän on päästävä laboratoriolleni mahdollisimman nopeasti.” Richard sanoi ja paiskasi peiton syrjään. ”Te saatte auttaa minua, sillä jaloistani ei tällä hetkellä ole mihinkään.” Hän huomautti ja kiskoi käsin jalkansa vuoteen reunan yli.
”Miksi meillä on kiire?” Abby kysyi.
”Siksi, että jos veljesi on saanut tartunnan, ei kestä kovinkaan kauaa, kunnes hän muuttuu ja silloin hän ei tunne meitä enää, emmekä me häntä.” Richard vastasi ja huokaisi syvään. Hän pelkäsi lastensa puolesta enemmän kuin koskaan, sillä ei halunnut, että näiden elämä päättyisi juuri kun hän oli saanut heidät takaisin. Heillä olisi vielä elämä edessään, sillä vastahan George täytti 17 ja Abby 15.

George auttoi isänsä pyörätuoliin ja he olivat jo menossa ovelle, kun ovi reväistiin auki sellaisella voimalla, että se oli irrota saranoistaan. Puinen ovenkamana ritisi ja valitti, muttei kuitenkaan vielä hajonnut, vaikka olikin joutunut äärimmäiselle rasitukselle.
Käytävään oli syttynyt himmeä hätävalaistus, jonka suomassa valossa nuo kolme näkivät epämääräisen hahmon hoippuvan oviaukosta huoneeseen ja jäävän paikalleen.